Vastaus Birdylle

Tästä tuli liian pitkä ja sekava kommentteihin lisättäväksi.

Kyllä. Tässä tapauksessa ainakin irrationaalinen oikkukäytös oli naiseutta. Ehkä enemmän fyysisessä kuin psyykkisessä mielessä, mutta silti. Mitä muutakaan kuin naiseutta voisin syyttää kuunkiertoihin liittyvää hormonitoimintaani, joka toisinaan heittää järjen romukoppaan.

Olen mielelläni omituinen ja älyllisesti lapsen tasolla, jos en silti jokaisesta yleistyksestä saa pakonomaista tarvetta puolustella niitä, jotka eivät kuvaan mahdu. Ei minua haittaa, vaikka joku vertaisi naisia esimerkiksi isoihin rumiin siivekkäisiin, koska en itse kuitenkaan koe olevani sellainen. (Olen pienempi, rumempi ja lentokyvytön.) Minähän olen Minä, enkä Nainen. Ei minun hyväni ole välttämättä kaikkien naisten hyvä, eikä minua millään lailla hyödytä, jos esimerkiksi naisvaltaisten alojen palkkoja nostettaisiin.

Olen toki kiitollinen kaikenlaisille tasa-arvoisuutta ajaville aatteille siitä, että minulla on todellakin mahdollisuus valita tulevaisuuteni oman pääni, eikä sukupuoleni mukaan. Ja todennäköisesti tulen jossain vaiheessa työelämässäkin kärsimään tietynlaisesta uskottavuuden puutteesta, (Äitini sanoin: "Ei sun oikeastaan kannata kouluttautua, kun ei kukaan sua kuitenkaan töihin ota, koska olet enemmänkin sellaista tyyppiä, joka aamu-usvasta ilmestyy suon ylle leijumaan ja katoaa seuraavassa hetkessä, kuin vakuuttava insinööri."), mutta siitäkin ehkä täytyy syyttää enemmän yleistä olemustani kuin sukupuoltani. Ja toisaalta olen kyllä ottanut kaiken ilon irti mm. tissien omistamisen tarjoamista mahdollisuuksista. Tasapaino säilyy.

Enkä minä sille mitään voi että tapaamani naisen ovat usein typeriä pahanhajuisia kalkkunoita, jotka eivät aivan omilla ansioillaan olisi päässeet mihinkään elämässään, ja miehet ovat vaikuttaneet suhteellisen siedettäviltä tapauksilta niin kauan kuin niiden kanssa ei ole yrittänyt seurustella. Molemmista joukkueista on laskettavissa pois ryhmä "Kaverit", joiden kanssa sukupuolella ei ole juurikaan muuta eroa kuin se, että miespuolisilta ei saa ehkä kaikkea tarvittavaa myötätuntoa puhuessaan kuukautisista, mutta joiden kanssa välttyy kuuntelemasta itse toisten vuodatuksia samasta aiheesta.

Mitähän tällä yritinkään kertoa? En tiedä. Mutta provosoituminen vain on niin kivaa. Joka tapauksessa, tulen jatkossakin jakamaan ihmisiä miehiin ja naisiin ja yleistämään niin paljon kuin sielu sietää. Ja kutsumaan järjetöntä puolta itsessäni naiseksi ja sitä toista vaikkapa minuksi. Olkoon sitten vaikkapa tasapuolisuuden nimissä mieheni oikea mies vasta silloin, kun se on murjottava jäärä.

Alias

Varoitus: Sisältää rankkaa yleistämistä ja täysin epätieteellistä näkemystä miesten ja naisten välisistä eroista ja suhteista.

Eilisessä postauksessa valittelin äkillisesti iskenyttä ylenmääräistä naiseutta. Tämä johti siihen, että yritin yön pitkinä ja pimeinä tunteina keksiä edes jotain hyvää siitä, että minulla on naisen aivot.

Keksinkin: Naiset ovat parempia pelaamaan Aliasta. Peliseurassa, jossa on jakauduttu joukkueisiin sukupuolen mukaan, naispuoliset ovat lähes poikkeuksetta olleet voittajia. Jopa silloin, kun pojat ovat tunteneet toisensa koko elinikänsä ja tytöt tapaavat suunnilleen toista kertaa. Miehet käyttävät aikaa siihen, että yrittävät keksiä juonikkaita vihjeitä, joista yhdestä lauseesta tajuaisi, mistä on kyse - naiset taas luottavat assosiaatioiden voimaan. Kun vain tarpeeksi selittää, jostain on pakko löytyä se juttu, josta molemmille tulee mieleen sama asia.

Mitä hyötyä tästä sitten on? Ehkä se, että naiset löytävät miehiä helpommin ns. yhteisen sävelen tilanteessa kuin tilanteessa. Yleensä tämä tarkoittaa siis yhteistä vihan/inhon/muun negatiivisen tunteen kohdetta. Ja parisuhteen alkuvaiheessa on helpompaa uskotella miehelle olevansa todella juuri se sielunkumppani, jota mies on koko ikänsä etsinyt. Ja ne hölmöt uskovat, vaikka se on vain seurausta elämän mittaisesta arvausleikistä. Nämä ihmeellisen loistavat ja ehdottoman välttämättömät ominaisuudet voisin kyllä vaihtaa lyhyisiinkin rationaalisuuden hetkiin milloin tahansa.

Syyllinen

Viimeiset pari päivää ovat olleet taas hieman... vauhdikkaita? Olen jättänyt miehen pariin kertaan ääneen ja vielä useammin mielessäni, vetänyt kaiken jo samassa lauseessa takaisin; vihannut, koska rakastan; rakastanut, koska vihaan; vajonnut surkeuteen, koska ihmiset, joita olen kieltänyt puuttamasta asioihini, eivät ole kiinnostuneita minun tekemisistäni; rypenyt itsesäälissä ja ollut seuraavassa hetkessä itse Maailman Kuningatar. Jospa nyt lakkaisin pitämästä tätä yhden hengen sirkusta, ja olisin taas hetken normaali ja rauhallinen.

Olenko liian itsekäs vai liian empaattinen, kun en kestä läheisten ihmisten sairasteluja? Heti jos toinen niiskuttaa vähänkin, minusta tulee perseeseen ammuttu karhu, joka samalla kaataa sairastuneen niskaan kaiken maailman pahuuden. Taisin toissayönäkin syyttää herra A:ta mm. siitä, että mustia vietiin Afrikasta plantaasiorjiksi Amerikkaan. Haluaisin todellakin tietää, mihin sekin ajatus liittyi. Joskus olisi kiva olla vähän vähemmän nainen.

Syytän tästä kaikesta sitä, ettei minulla ole stressiä lievittävää kotieläintä. En ole koskaan odottanut koirien näkemistäkään näin paljon. Kissa- ja koiralahjoituksia otetaan vastaan.

Tappavaa arkkitehtuuria

Miksei taloista voida rakentaa sellaisia, ettei päivittäin tarvitsisi tuntea kulkevansa esteradalla, jonka tarkoituksena on saada ihmiset hengiltä mahdollisimman nopeasti?

Olin kaikessa rauhassa (=hirveällä kiirellä, koska Festia on pelottava paikka, jossa tuntuu siltä, että minä hetkenä hyvänsä joku hyökkää ison susikoiran ja ampuma-aseen kanssa nurkan takaa: "Epäilemme, että sinulla on hallussasi salaisia tietojamme. Valitettavasti meidän täytyy tappaa sinut." Sellainen moderni, mutta samalla hämyinen.) tulossa portaita alas, kunnes yhtäkkiä tuli tuhannesosasekunnin mittainen tunne, että reitinvalinta voi olla väärä. "Pylv... Pang! ...äs." Ei kukaan oikeasti, voi olla niin sieniaivoinen, että suunnittelee pylvään suoraan alastulokulkureitille portaikon sisäreunaan?

Tai no näköjään voi. Sitä henkilöä on kiittäminen siitä, että näytän siltä, että mieheni olisi yrittänyt oikein kunnolla selvitellä naisen paikkaa talossa, ja saan jo nyt melkoisen sääliviä katseita vastaantulijoilta. Parin päivän päästä en taida liikkua ulkona vapaaehtoisesti, ellei joku ystävällinen sielu tilaa minulle TV-shopista sitä ihmepeitevoidetta. Nenä ei ehkä välttämättä ole murtunut, mutta silmäkulmasta en olisi niin varma. Sattuu joka tapauksessa aivan saatanasti.

Tikusta asiaa

Koska en saa unta enkä seksiä, on pakko blogata. Syyttäkää Nukkumattia, joka tähtää aina unihiekan väärään asuntoon.

Hieno entiseltä luokanvalvojalta "lainaamani" lyijytäytekynä hajosi. Onneksi olen sentään käyttänyt kouluaikani hyödyllisesti purkamalla ja kasaamalla mitä erilaisimpia pikkuesineitä, joten varaosiakin löytyy. Yllättävää, että jos tiputtaa sen kaikista pienimmän osan parinsadan hengen salissa ylärivistä jonnekin, sitä ei enää tule löytymään, jolloin esine siirtyy väistämättä tuonne hyllyn reunalle odottamaan huonompia aikoja.

Tästä voimmekin siirtyä kymmenen aasia kestävää siltaa pitkin siihen, että tajusin, ettei juuri mikään tavaroistani ole minun. En ole ostanut yhtään kynää ainakaan kuuteen vuoteen, yhden ainoan tupakansytyttimen koko tupakointiurani aikana olen hankkinut itse, hyvin harva kirjoistani on omiani, vaatteista ehkä jopa puolet, astioita en halua edes miettiä. Miksi ette, hyvät ihmiset, pidä huolta omaisuudestanne, vaan annatte niitä kerta toisensa jälkeen lainaan tällaisille lurjuksille, jotka vievät rahanne, puolisonne ja vielä posliininenäkokoelmannekin, jos sille päälle sattuvat?

Vanha ja harmaa

Joku oli vaihtanut puista lehdet torstain ja sunnuntain välisenä yönä. Pitäisi ehkä käydä hieman useammin ulkona päivänvalon aikaan.

Miten vanhoilla ja harmailla mummoilla voi aina olla mukana vähintään yhtä vanha ja harmaa koira? Keskivertomummo on kuitenkin mummo vähintään viisitoista vuotta, mutta koirat vanhoja ja harmaita tuskin viittäkään. Tästä seuraa yhtälö, jossa mummon pitäisi löytää uusi koiravanhus vähintään kolme kertaa eläkeiän aikana. Eikä lehdissä ainakaan koskaan mainosteta, että "Annetaan vuoden sisällä kuoleva harmaa, karvainen eläin hyvään kotiin." Jossain on siis pakko olla salainen koiravanhentamo, josta kaikki eläinrakkaat mummot saavat ennemmin tai myöhemmin puskaradion kautta kuulla, mutta meille nuoremmille ei vahingossakaan kerrota mitään.

Eksynyt vektoriavaruuteen

Inhottava tunne, kun aivot lyövät tyhjää. Koko ajan raksuttaa jotain, mutta sitä muutaman raksahduksen jälkeen odotettavissa olevaa oivallusta ei tulekaan. Väittäisin kyllä ymmärtäneeni noin suurin piirtein kaiken, minkä jaksoin luentokalvoista lukea, mutta tehtävänannot ovat täyttä hepreaa. "Mikäs tuo nuoli on? Mitä tuo merkintä tarkoittaa? Kyllä minä tämän ymmärtäisin, jos..."

Ikävä asia vanhenemisessa on se, että ei voi enää olettaa, että menipä kysymään neuvoa keneltä tahansa, ainakin jonkinlainen vastaus olisi luvassa.

Toinen asia, mitä en matematiikan lisäksi ymmärrä, on tulostimien toiminta. Tai siis toimimattomuus. Mitä virkaa on puolet pöydästä vievällä kapistuksella, josta ei koskaan saa ulos sitä mitä haluaisi? Miksi yhden värin loppuessa ei voi tulostaa niillä muilla purkamatta koko laitetta tuhanteen osaan ja kasaamalla uudelleen aivan erinäköiseksi häkkyräksi? Miksi tulostustöiden poistaminen jonosta kestää noin kolme ikuisuutta ja sitten koko systeemi jumiutuu?

Miksi on niin helppoa tulostaa lappu, jossa lukee keskellä "Jee." tai muuta yhtä tarpeellista, mutta elintärkeitä papereita ei tule koskaan näkemään paperimuodossa, jos se olisi tulostamisesta kiinni? Miksi minulla on 18 kappaletta sivua kolme, mutta vain puolikas sivu 16? Miksi paperia lisätessä jostain aina kuuluu sellainen inhottava hiekkainen ääni, joka aiheuttaa kylmiä väreitä vielä seuraavalla viikollakin? Miksi minä en vaan osaa? Miksei kukaan muukaan osaa? Miksei kukaan ole tehnyt asialle mitään?

Piip piip, pipipipiip, piip piip

Ensimmäinen aamu ikuisuuteen, kun herätyskello ei ole alkanut huutaa joskus keskellä synkintä yötä. Vaikka sen kapistuksen tarkoituksena olisi herättää minut ja huolehtia minut ajoissa paikkoihin, se toimii siinä erittäin huonosti. Mikään muu ei pilaa päivää yhtä tehokkaasti, kuin se iänikuinen piipitys, eikä huonolla tuulella tietenkään minnekään voi mennä, ainakaan ajoissa.

Tähän kun lisätään kaikki muutkin piipittävät asiat, puhelimet, palovaroittimet, autojen varashälyttimet, liikennevalot, tuntuu, että joka puolella vain piippaa koko ajan. Vähitellen pää alkaa kehittää ihan omia piippauksiaan. Korvat soivat, bussissa etäisesti kuuluva musiikki kuulostaa aina kännykän soittoääneltä, pienet vihreät miehet juoksevat ympäri talon nurkkia ja kommunikoivat piippaamalla. Pitkään kuvittelin, että hissikin sanoo piip, kun painaa nappia. Ei kuulemma sano.

Piip piip piip piip. Ei piip tässä piip selväjärkisenä piip pysy piip kukaan piip piip. Piip.

Una cerveza, por favor!

Näin pääset eroon suomalaisen syksyn aiheuttamasta masennustilasta:
1. Lähde linja-autolla keskustaan.
2. Valitse istumapaikkasi siltä puolelta, jolle voisit edes kuvitella auringon paistavan, olettaen että se ei ole vielä kokonaan sammunut.
3. Tajua joutuneesi samaan bussiin kymmenen espanjaa puhuvan vaihto-opiskelijan kanssa.
4. Vittuunnu edellisen kohdan aiheuttamasta metelistä.
5. Katso ikkunasta ulos kyllästyneen näköisenä.
6. Huomaa, että taivaalla on vaaleampi kohta, josta pilkottaa jotain... valoisaa.
7. Sulje silmäsi.
8. Anna espanjan kielen valua korvista sisään.
9. Torkahda.
10. Näe unta siitä, miten makoilet aurinkotuolissa Välimeren rannalla ja mietit, mihinköhän hyvään ravintolaan illalla menisit syömään.

(Tähän voisi lisätä myös kohdat "11. Huomaa nukkuneesi pysäkin ohi.", "12. Ulkona on alkanut sataa kaatamalla." ja "13. Jääkaapissa on eilistä maksalaatikkoa", mutta ei anneta niiden nyt pilata päivää.)

Kraa

Kerrostalon taakse laskeva aurinko värjää koko asunnon oranssiksi. Auringonlaskua vasten hyppii varis, ja vastapäisestä talosta katsoo aina joku takaisin. Tästä olisin jäänyt paitsi, jos olisimme saaneet hankittua lamput kattoon.

Opiskelutilitystä

Parasta yliopistossa on se, että missään muualla en ole pelkällä katseella saanut rivillistä nuoria miehiä nousemaan seisomaan ja vielä vetämään vatsaakin sisään. Nautintoa ei vähennä edes se tosiasia, että ilmiö johtuu ainoastaan ahtaista luentosaleista, ei suunnattomasta viehätysvoimastani.

Maanantaina aloitan taas uuden, paremman elämän. Ei kotona makaaminen ole ennenkään mihinkään auttanut ja jollain perverssillä tavalla kuitenkin nautin opiskelusta. Tästä viikosta syytän keittiön kelloa, joka on alkanut näyttää jotain ihan omaa aikaansa. Ei iltapäiväluennoille voi mennä yhdeksältä, eikä varsinkaan aamuluennoille kolmelta.

Puluparvi

Fysiologian luennot ovat hauskaa seurattavaa. Viimeksi puhuttiin silmän toiminnasta: "Kun katsoo oikealle... [Kaikki katsovat oikealle] ...tämä lihas supistuu... ja tästä johtuu, että näkökenttä pysyy tarkkana vaikka päätä heiluttaisi... [Kaikki heiluttavat päätään] ...sama toimii puluillakin, kun niiden päät liikkuvat edestakaisin kävelyn mukana... [Voitte varmasti arvata, mitä kaikki, luennoitsija mukaan lukien, tekevät.]"

En varsinaisesti ole mikään tyylikonsultti, mutta yhden asian tahdon sanoa. Miehet, olkaa kilttejä ja älkää pitäkö hihattomia paitoja kuin korkeintaan punttisalilla, ei missään nimessä esimerkiksi koulussa tai työpaikalla, varsinkaan, kun ulkona on hädin tuskin viisi astetta lämmintä. Ja jos on aivan pakko, niin ottakaa nyt jumalauta edes se pipo pois.

Jumalan kämmenellä

Päässä soi virsiä jatkuvalla syötöllä.

Olen katkera ihmisille, jotka uskovat Jumalaan. Osittain sen takia, että heillä on aina joku, jota syyttää ikävistä asioista ja kiittää hyvistä, mutta myös siksi, että heille tuntuu olevan aina varattuna paikka jossakin paremmassa. Enkä tarkoita sillä taivasta.

Joskus lapsena asuin seudulla, jossa lestadiolaisuuden myötä uskonto oli arkielämässäkin paljon näkyvämmässä asemassa kuin täällä etelässä. Vanhempani tiedettiin kylällä kirkosta irtisanoutuneiksi, joten pääsystäni seurakunnan päiväkerhoon pidettiin pitkiä ja hartaita keskusteluja monella taholla. Erityisesti sen jälkeen, kun utelin kolmivuotiaan kirkkaalla äänellä: "Häätyykö meän aina tästä Jeesuksesta praatata? Eikö täti tiiä, että se on satua?"

Senkin jälkeen minulta on evätty pääsy mm. kymmenvuotiaille tarkoitettuun juhlatilaisuuteen, rippikouluun, kirkkoon viettämään häitäni - enkä oikeastaan usko olevani toivottu vieras uskovaisten nuorten järjestämissä teenjuonti- ja jutteluiltoissakaan. En tiedä olisinko yhteenkään noista oikeasti halunnut, mutta ei silti ole reilua, että minua syrjitään vain sen takia, että satun olemaan kieroon kasvatettu.

Jos minut olisi kasvatettu uskontoon, voisin tuntea suurta ylpeyttä ateismistani.

Minun taistelemattomuuteni, osa II

Tissit on taas päivän puheenaihe, joten...

Olipa kerran pikkutyttö, josta kasvoi hyvin katkera nuori nainen. Tälle tytölle toisteltiin pienestä pitäen, että naisilla on tissit ja miehillä ei, ja että tytöistä tulee naisia, kun ne kasvattavat tissit. Tyttö ei ikinä erityisemmin pitänyt toisista tytöistä, joten se päätteli, että tissit kannattaa kasvattaa, niin pääsee edes vähän mukavampaan ihmiskategoriaan. Mieluiten se olisi tietenkin hankkinut peniksen, mutta jostain syystä niitä ei myyty markkinoilla (myöhemmin tyttö sai tietää, että ne on ihan toisia kauppoja ne, ja niissä ei myydä grillimakkaraa eikä lakuja - niin loogiselta kuin se kuulostaisikin).

No tyttöhän sitten tietenkin kasvatti tissit heti, kun se tuli mahdolliseksi ja päätti, että "Minä olen nyt valmis." ja rupesi ainakin fyysisessä mielessä naiseksi. Vasta sen jälkeen alkoivat koulussa seksivalistustuokiot, joilla kerrottiin myös, että naisten pitäisi saada lantiokin levenemään, että lapset mahtuisivat helpommin ulos sieltä. Eihän tämä ollut tullut tytölle mieleenkään, koska hänen suhtautumisensa lapsiin oli vakaa, mutta vihamielinen.

Tyttö ajatteli, että antaa sen lantion olla, eihän siitä missään muualla edes puhuta kuin biologian kirjoissa ja kaikki kaverien isosiskotkin viettivät päivänsä tuskaillen, kuinka leveä perse niillä oli. Niinpä se oli oikeastaan valintaansa aika tyytyväinen.

Kunnes koitti se päivä, jolloin tyttö tajusi alkavansa vähitellen olevansa pariutumisikäinen. Se selasi muutamia naistenlehtiä saadakseen vihjeitä siitä, minkä toiset naiset luulevat miehiä miellyttävän. Yhtäkkiä joka paikasta hyppi silmille slogan: "Peppu on nyt pop!" - eikä tällä edes tarkoitettu takapuolen ulottuvuutta syvyyssuuntaan, vaan malleina poseerasivat naiset, joilla on siis aivan järkyttävän leveä lantio. Sellainen josta kelpaa pukata ulos vaikka toistakymmentä penikkaa kerralla.

Sinä päivänä tyttö tajusi muuttuneensa katkeraksi nuoreksi naiseksi, mihin olennaisesti liittyy vakiintunut epätyytyväisyyskohta vartalossa. Läskistä pääsee eroon laihduttamalla ja plastiikkakirurgitkin tekevät nykyään vaikka mitä jännää, mutta en silti usko, että yksikään niistä suostuisi sahaamaan tytön lantion luustoa halki ja muokkaamaan sitä uuteen uskoon. Tiimalasivartalostakin on aivan turha haaveilla, koska alaosa ei levene toivottuun tapaan.

Tyttö ei koskaan pääse Cosmon kanteen.

Sattuu

Päänsärky jatkuu nyt noin neljättä päivää. Paketillinen särkylääkettä ja kolme litraa kolaa päivässä riittävät katkaisemaan pahimman terän kivulta, mutta kuurin sivuvaikutuksena en pysty nukkumaan, enkä keskittymään mihinkään. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, tätä jatkuu vielä ainakin torstaille. Ainoa hyvä puoli on se, ettei tee mieli edes juoda viinaa. Leikatkaa minulta pää pois, ettei tarvitsisi kitistä enää.

cos 2x

Nyt olisi tilaisuus päteä. Matikan assari oli väärässä ja minä oikeassa, mutta silti ihmetyttää, miksei kukaan muu älähtänyt, kun se selitti taululle ties mitä potaskaa. Onko asia niin itsestäänselvä, että kukaan muu ei edes vilkaissut mallivastausta? Ovatko kaikki muut aivokuolleita? Teenkö itsestäni naurunalaisen, jos huomautan asiasta tämän illan pc-harjoitusten alussa? Pelastanko maailman siinä samalla? Vai joudunko helvettiin? Miten asiaa tulisi lähestyä? Ryntäänkö vain paikalle ja pamautan, että assistentti on aivokääpiö vai katsonko arasti ylöspäin ja kysyn, voisiko se ystävällisesti selittää tyhmälle blondille, miten tämä vitostehtävä nyt taas menikään? Apua?

Toivottavasti olen unohtanut autuaasti koko asian iltaan mennessä, eikä se tule enää koskaan mieleeni.

Tää haisee

Televisiossa mainostetaan jotain Smell Freaks -keräilyhahmoja. Haisee pahalle, näyttää rumalta ja on muutenkin ihastuttava joka kodin sisustuselementti. Onneksi minulla ei ole lapsia, niin ei tarvitse perustella, minkä takia äiti on niin nipo, ettei anna käyttää kaikkia viikkorahoja "sellaisiin lemuörkkeihin". Minun nuoruudessani lapsilla oli vielä terveitä harrastuksia, kuten tupakanpolttoa koulun takana ja ohikulkijoiden heittelemistä papateilla. Mihin tämä maailma on menossa?

Äh. Monta päivää olen onnistunut pitämään tämän sisälläni: Pääsin blogilistalle! Minulla on ainakin neljä ihan oikeaa lukijaa, jotka ovat jättäneet itsestään merkkejä kommenttiosastolle! Olen top-listalla ihan käsittämättömän korkealla! Rakastan teitä kaikkia!

Anteeksi. Oli pakko. Lupaan ettei toistu. Löytyisiköhän niistä hajuhyypiöistä itsetyytyväisyyden äitelä tuoksahdus, jota voisin haistella aina virtsa-aineiden kohotessa päähäni?

(Ajattelin muuten tehdä tästä sittenkin neuleblogin. Profiloituminen kun on ensi viikon tiistain sana. Ohuet puikot on saatanasta, Novita Tennessee -lanka on saatanasta, vaaleat karvat mustassa neuleessa ovat myös saatanasta. Pitsineulekin on muuten saatanasta.)

Paniikki

Aamulla herra A varovasti vihjasi, että verkko on tainnut olla yön yli alhaalla ja että olisi vieläkin. Yritin suhtautua tietoon rauhallisesti eli pyörin ympyrää, kyselin kaikki mahdolliset yksityiskohdat ja kelasin päässäni sataa parhainta tapaa tehdä itsemurha. Kahden tunnin kuluttua olin jo niin sopeutunut asiantilaan, että pystyin käymään suihkussa ryntäämättä välissä kokeilemaan, toimisivatko yhteydet jo.

Nyt toimii taas, mutta kädet tärisevät vieläkin kauhusta/vieroitusoireista. Älkää tehkö tätä minulle enää!

Ei selostusta, kiitos!

Takaisin Hervannassa. Turusta ei tarttunut sivistystä, kuten kommenttiosastolla epäiltiin, mutta sen sijaan hirveä päänsärky kyllä tuli. Enkä edes ollut ryyppäysreissulla.

Onneksi Etelä-Suomen välimatkat ovat onnettoman lyhyitä - en erityisemmin nauttinut kuskin viljelemistä ajamiseen liittyvistä välikommenteista. "Vittu tää auto puoltaa tonne vasemmalle koko ajan... Nää renkaatkin on ihan sileet... Helvetti kun ei näe mitään..." Ilman selostusta en itse varmaankaan huomaisi, vaikka autosta puuttuisi pari pyörää ja ratti.

Sydän hakkaa vieläkin, mutta ainakin selvisin hengissä kotiin. Minkä takia muuten Turussa on aina 11 astetta lämmintä ja sateista?

Tekosyy I

Tänään lähden Turkuun (no oikeasti Raisioon, mutta saattaa sieltä vahingossa joutua Turunkin puolelle). Olen asunut Tampereella sen verran kauan, että pelkään Turusta tarttuvan minuun jotain.

Jos joku ranskalainen ei olisi viime kesänä halunnut digikameraani niin kovasti, että vei sen laukustani nukkuessani, ottaisin tähän kuvan vasemmasta pakarastani. Ensinnäkin siksi, että joku voisi pitää sitä puolihumoristisena viittauksena matkakohteeseeni, mutta myös sen takia, että Mustelma on saavuttanut sen vaiheen, jossa se loistaa kaikissa sateenkaaren väreissä ja epäilemättä näkyisi myös pimeässä.

Mustelmaan vedoten jätän myös aamuluennot väliin. Olen jo sen verran myöhässä, että joutuisin samanaikaisesti sekä kävelemään portaita alas että etsimään paikkaa itselleni. Koska portaat ovat jonkun typerän arkkitehdinplantun idioottimaisin keksintö ja koostuvat täysin epätasaisen mittaisista askelmista, tämä ei tietenkään onnistu. Yhtäkkiä sitten vain makaisin taas kerran selälläni keskellä käytävää ja toinenkin pakarani mustuisi. Ei kiitos. Minä menen nukkumaan.

Mullan alle

Kesällä yritettiin arvailla, mitä tulisi uuden opiskelijatalon alanurkassa olevaan liiketilaan. Veikkaukset liikkuivat linjalla baari - ähläm-syöttölä - 24/7-Alko. Siihen tuli hautaustoimisto. Aika lähelle.

Viitontaa

Piirianalyysin luennoilla on muutaman kerran ollut selostus myöskin viittomakielellä. Ihan hauskaa siinä mielessä, että tulkkia seuratessa pysyy ainakin hereillä, mutta toisaalta tulee harvemmin juurikaan kuunneltua luennoitsijaa. Noh, olenpahan ainakin oppinut hyödyllisiä viittomia kuten "kapasitanssi", "solmupiste" ja "öö...".

Nyt sitten aion mennä näillä taidoillani pätemään viittomakielen alkeiskurssille. Kerrankin kieli, jossa konsonanttirajoittuneisuus ei ole ongelma.

Läts.

Pelasin eilisillan linnapeliä, jossa tarkoituksena on viskoa ukkoja korkealta maahan, niin että jäljelle ei jää kuin verinen läntti. Jostain kumman syystä benji-hyppy ei oikein houkuttanut tänään. Läts.

Takkeihin pitäisi kehitellä joku paikannusmenetelmä. Ihan mahdotonta yrittää muistaa, mihin rakennukseen, mihin kerrokseen ja mihin naulakkoon on sen jättänyt... ja parhaassa tapauksessa se onkin jäänyt jonnekin luentosaliin tai ruokalaan.

Onneksi minulla ei enää ole mustaa villakangastakkia. Lukion naulakosta aivan identtisiä tapauksia löytyi aina noin viisikymmentä. Ainoa tunnistuskeino oli sitten koluta taskuja ja toivoa, ettei kukaan tule syyttämään varkaudesta.

Järjen valo

Kaupassa kannattaa todellakin arvioida muovipussitarvetta myös ostosten laadun, ei pelkästää määrän, mukaan. Kyllähän leipäpaketti ja valmissalaatti mahtuvat laukkuunkin. Mutta silti... sipuli ja salaatinkastike eivät vain sovi kovin hyvin yhteen luentomuistiinpanojen tai hiusharjan kanssa.

Käänteinen psykologia toimi. Maanantaina päätin, etten enää yritäkään hankkiutua mihinkään opiskelijatapahtumiin tai edes leikkiä seurallista, vaan ottaisin saman "Jättäkää minut rauhaan, minä olen täällä vain opiskelemassa" -linjan kuin yläasteella ja lukiossa.

Niinpä siis päädyin eilen pubirundille fuksiryhmäni kanssa. Menetin karaokeneitsyyteni. Join liikaa. Keskustelin henkeviä pummien kanssa ja annoin niille kaikki rahani yms. (noin 65 senttiä) ja sain tilalle postimerkkejä (Mitä ihmettä minä niillä teen? En edes tiedä kenenkään ei-Hervantalaisen kaverini osoitetta.)

Voikohan karaokeen pakottamisesta haastaa oikeuteen? Tarvitsisin ainakin 12 536,13 euroa korvaukseksi sekä henkisestä että fyysisestä kivusta ja särystä. Selkäänkin sattuu, koska kanssalaulajieni koreografiaan kuului toverillishenkinen toisiinsanojailu. Noin 40 kiloa kummankin hartian päälle neljäksi minuutiksi. Auts.

Ei näin

Olen alkanut pelätä toisia fukseja. Hyvä tyttö, näin niitä kavereita hankitaan.

Sadetanssi

Kastelin parvekekukat ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Se on aika työläs operaatio, kun en ole vieläkään saanut hankittua kastelukannua. Kolmen desin mukillisia saa kaataa aika monta. Kaksi minuuttia myöhemmin alkoi sataa kaatamalla. Tämä toimii aina.

Tätäkö tämä on?

Hullua odottaa, että kahden ihmisen ongelmat ratkeaisivat sillä, että tavarat kannetaan samaan paikkaan.

Parveke

Tajusin juuri, että lähitaloissa ei ole parvekkeita niin, että niiltä näkisi meidän parvekkeelle. Nyt voin siis kaikessa rauhassa tirkistellä sieltä käsin naapureiden ikkunoista sisään tai tehdä vaikka ihan mitä tahansa muuta, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Sillä jos joku katselisi ikkunasta takaisin, olisi hän sairas kyylääjäperverssi, mutta parvekkeelta tiirailu sen sijaan on ihan normaali harrastus, koska pakkohan siellä on johonkin silmänsä laittaa.

Kehtaatko?

Tilanne: Kauppamatkalla edelle sattuu joku joka kävelee kepin kanssa tai liikkuu pyörätuolilla. Vauhti ei ole huimaava, mutta ohittaaksesi joutuisit pidentämään hiukan askeliasi. Itselläsikään ei varsinaisesti ole kiire, mutta et toisaalta viitsisi jarrutella koko matkaakaan. Kehtaatko ohittaa?

Minä kehtasin. Etenin pyörätuolia aavistuksen nopeammin loivassa ylämäessä, joten lisäsin vauhtia hieman entisestään. Pääsin lopulta puuskuttaen ohi. Nautin etumatkastani seuraavan alamäen alkuun saakka, jolloin pyörätuolihenkilö rullasi ohitseni... ja vilkutti vielä mennessään.

Sinä päivänä murentui uskoni vanhusten ja vammaisten tarvitsemaan erityiskohteluun, enkä enää ole vaivannut päätäni tuollaisilla asioilla.

TTY:n katkerin blogi

Tumppu von Tumppu toteaa olevansa TTY:n suosituin blogi. Minähän en kahden ja puolen viikon odottamisen jälkeen ole päässyt edes listalle, joten lukijoitakaan tuskin on. Lisäksi minut päihitetään pituudessa, painossa ja varmaan älykkyysosamäärässäkin. Mutta minäpä olen katkera!

Olisi ehkä vähitellen kiva päästä blogilistalle. Olettaen että saisin edes puolikkaan lukijan. En ole koskaan osannut pitää epäjulkista päiväkirjaa kahta viikkoa kauempaa.

Tuskainen aamu ja hajahuomioita

Kuka käski pyöriä teekkarisaunalla aamukolmeen asti ja kitata tolkuttomasti kaljaa? Ei kukaan? Ja kaiken lisäksi heräsin vartin yli seitsemän, kun olin päättänyt jättää aamuluennot väliin. No jos vaikka nää ensimmäiset kaksi jaksais pysyä kotona. Olo on kuin jyrän alle jääneellä.

Toisinaan käy tuuri. Kävin eilen luentojen välissä keskustan humanistiyliopistolla etsiskelemässä paikkaa, josta voisin ostaa espanjan monisteet. Olin kyllä katsonut kartassa, missä kyseinen tila sijaitsee, mutta enpä tietenkään tajunnut katsoa, mikä oikeastaan on yliopiston päärakennus. Jotenkin automaattisesti olen olettanut, että sehän on tietenkin se vanha talo, jonka oven edessä on bussipysäkki. Olin jo luopunut toivosta (No en minä oikeasti kovin kauaa etsinyt. "Iik! Humanisteja! Iik! Ne syö minut! Äkkiä pois!"), kun törmäsin erääseen vanhaan kaveriin, joka ystävällisesti opasti minut perille. Kiitos siitä.

Jotkut rysäytti moottoroiduilla kaksipyöräisillä toisiaan vasten naapuritalon edessä eilen illalla. Jotenkin kuvaavaa, että tapahtumasta oli netissä ensimmäiset kuvat muutamassa minuutissa.

Lukuvuoden avajaiskonsertissa näkyi taas Hervantaa tyypillisimmillään. Pullomummot ja Suomen teknologian toivot sulassa sovussa aurinkoisella nurmikolla.

Tänään pitäisi vielä jaksaa fukseilla näillä kahden tunnin yöunilla ja kohta iskevällä krapulalla. Ei taida luvata mitään hyvää.

Miksi?

Kännibloggaus I

Hmh. Aiempienkin joukossa on kyllä kännibloggauksia, mutta menköön sen nimen alla ne, jotka nimenomaan käsittelevät humalatilaa.

Kevyt-Kurko maistuu tiskiaineelle. Ihan juotavaa muuten. Kaupassa ajattelin ostavani pari pulloa ihan vaan saunajuomaksi. Tai sitten menisin jonnekin epäkatselemaan peliä tai edes jotakin. Mutta nyt sitten vain vituttaa ja haluan mahdollisimman nopeasti turtuneen olon.

On tämä minunkin kotini, niin eikö minulla olisi oikeus kutsua yhteisiä kavereitamme saunomaan silloin, kun herra A on poissa täältä motkottamasta? Suksikoon minun puolesta vaihteeksi jonkun muun vittuun.

Täällä on yksinäistä.

Nrsk.

Kuvittelin pitäväni railakkaan poikamiestyttöviikonlopun. "Kymmenestä kahteen luentoja ja sitten Alkon kautta kotiin... Mikäs tuolla kurkussa muuten kutittaa? Köh köh. No se varmaan menee ohi."

Aamulla heräsin siihen, että yritin nielaista. Kurkku on toiselta puolen turvonnut sellaiseksi, että ilma ei suun kautta kulje kuin pihisemällä. Onneksi minulla on tukkiutumaton nenä (joka tosin vuotanee verta useaan otteeseen tämän viikonlopun aikana).

Alan uskoa, että on olemassa korkeampi voima, joka haluaa estää minua juomasta alkoholia aiheuttamalla minulle hirvittäviä palelukohtauksia ryyppäämisen aikana ja istuttamalla sen jälkeen muutaman flunssabasillin itämään kurkkuuni. Istun sitten tässä koko viikonlopun murjottamassa. Ihan yksin ja hyljättynä. Kauppaankaan en jaksa lähteä, joten kuolen vielä nälkäänkin. Mrh.

Tosi-tv

Televisiosta kuuluu ampumisen ääniä ja huutoja, kuolleita ja haavoittuneita kannetaan ulos ja väkijoukko liikehtii levottomasti. Eikä kyse ole huonosta toimintaelokuvasta.

EuroNews näyttää tänään toisenlaista tosi-tv:tä. Niin totta, että pahaa tekee. Onneksi lähetystä Beslanin koulukaappauksesta ei sentään ole varustettu juontajalla. "No niin. Tässä on kaksi seuraavaa loukkaantunutta. Neitiä vasemmalla näyttää olevan ammuttu käteen ja pikkupoika vieressä vuotaa verta päästään. Kas! Sieltähän tuleekin seuraava uhrimme... heh heh... siis haastateltavamme. Mihail, 9 vee, kertoisitko vähän tunnelmista? Niinku mikä on fiilis? Menikö suoritus nappiin?"

Jopa uutistenlukijat kuulostavat surullisilta.

Hautaantuminen

Minun hautajaisiini ei kutsuttaisi montaa vierasta. Äitini, mieheni ja neljä parasta ystävääni - ne ihmiset, joiden uskoisin oikeasti surevan. Vaadin ehdottomasti tulla tuhkatuksi, sillä suhteeni maan matosiin on sen verran etäinen, etten oikeastaan halua ruokkia niitä edes ruumiillani.

Tuhkat saa minun puolesta sirotella ihan minne sattuu tykkäämään. Toivon, että tässä vaiheessa joku tirauttaa kyyneleen tai kaksi. Ja kukaan ei sitten laula sitä "Taivaassa ratki taivaassa" -juttua, tai palaan sataprosenttisella varmuudella kummittelemaan mitä karmeimmalla tavalla.

Sen jälkeen vetäydytään jonnekin sisätiloihin (koska minun hautajaispäivänäni sataa kaatamalla) ja ruvetaan muistelemaan vainajaa. Koska ihmiset eivät pysty sanomaan kenestäkään pelkästään hyvää kymmenen minuutin puhetta pidempään, tarinat tässä varsin puheliaassa porukassa alkaisivat sivuta asioita, joista jokaiselle on kerrottu eri versio. Siinä sitten saisivat aikansa kinata, mikä on totta ja mikä ei, kunnes päättäisivät yhdessä kääntyä sitä vastaan, joka ei enää ole paikalla. Näin minusta ei jäisi liian kaunista kuvaa kellekään.

Lopuksi soitettaisiin joku äärimmäisen tarttuva ja ärsyttävä pop-rallatus, joka jäisi soimaan hautaajien päähän ainakin kolmeksi kuukaudeksi ja toisi senkin jälkeen aina minut mieleen. En minä ihan heti halua tulla unohdetuksi.

"Lempiravintolat: kaikki"

Ainakin Isosisko ja Plöki-Panu ovat kommentoineet Raha-automaattiyhdistyksen naisalkoholistikampanjaa. Itsekin olen kyseisiin ilmoituksiin törmännyt lukiessani naissukupuolelle suunnattua... öh...tiedejulkaisua. (En minä sille mitään voi, että Cosmo on niin viihdyttävä. Tosin viihdyttävyys vaihtuu helposti järkytykseen, kun tajuaa, että maailmassa on merkittävä määrä naisia, jotka pitävät kyseistä julkaisua Raamattunaan.) Minusta kampanja on mainio. Herättää huomiota, pistää ajattelemaan ja onnistuu siinä sivussa olemaan vielä hauska ja koskettavakin.

No nythän sitten tietenkin feministit, muutkin kuin Isosisko, ovat ottaneet asiakseen vetää hernettä kookkaampia palkokasveja nirppanokkiinsa siitä, että jossain vihdoinkin uskalletaan sanoa ääneen, että nuoret naiset ovat rappiolla. Eivät kaikki, tietenkään, mutta karu totuus paljastuu hyvin nopeasti esimerkiksi lyhyellä baarikierroksella Hervannassa tai kuunnellessa taksijonossa keskustan superbilehileiden kertomuksia. Eivät nämä naiset ole niitä yhteiskunnan tukipilareita, jotka ansaitsisivat enemmän arvostusta ja isomman palkan.

Kyllähän naisillakin on oikeus pitää hauskaa tai vaikka vetää kunnon perseet silloin tällöin ja toivoa, että mukana sattuu olemaan joku, joka huolehtii puistoon sammuneen kotiin raiskaajien kynsistä. Silti joskus on tajuttava lopettaa. Ei viidentoista vuoden mittainen baarikierros ole kenellekään terveellistä, ja ainakin minä kuulun mielelläni sukupuoleen, joka ei ole saavuttanut vieläkään tasa-arvoa rapajuoppojen lukumäärässä.

Toivon vain, että joku olisi kymmenen vuoden päästä herättelemässä minuakin, jos baareilen edelleen samalla nuoruuden innolla/epätoivolla. Oli se sitten RAY, poliisi tai naapurin Pena. Ei minun naisellinen ylpeyteni siitä kärsi, vaikka saisinkin huolenpitoa osakseni.

Minun taistelemattomuuteni, osa I

Talvenharmaana aamupäivänä koulun pihalla betonipylvääseen nojaa pieni tokaluokkalainen. Takkuiset hiukset, äidin valitsemat vaatteet ja surullinen katse. Rinnakkaisluokan poika tulee kohti ja kysyy "Miks sie seisot aina yksin? Eikö siulla oo kavereita?", ei pahuuttaan, enemmänkin ymmärtämättömyyttään. "Ne on jossain muualla.", vastaa tyttö.

Vuosien aikana on oppinut näyttämään kiireiseltä, vaeltelemaan ympäriinsä, syventymään mihin tahansa äärimmäisen kiinnostuneen näköisenä, ettei vain kukaan tulisi kysymään enää sitä samaa. Ymmärtänyt sen, että ne on aina jossain muualla.

Pitäisi joskus vain uskaltautua astumaan jalustalta ja hyväksyä ne ihmiset, jotka sattuvat samoihin paikkoihin samoihin aikoihin, eikä haikailla sitä ideaalista ystävää jostain toisesta ulottuvuudesta.