Hautaantuminen

Minun hautajaisiini ei kutsuttaisi montaa vierasta. Äitini, mieheni ja neljä parasta ystävääni - ne ihmiset, joiden uskoisin oikeasti surevan. Vaadin ehdottomasti tulla tuhkatuksi, sillä suhteeni maan matosiin on sen verran etäinen, etten oikeastaan halua ruokkia niitä edes ruumiillani.

Tuhkat saa minun puolesta sirotella ihan minne sattuu tykkäämään. Toivon, että tässä vaiheessa joku tirauttaa kyyneleen tai kaksi. Ja kukaan ei sitten laula sitä "Taivaassa ratki taivaassa" -juttua, tai palaan sataprosenttisella varmuudella kummittelemaan mitä karmeimmalla tavalla.

Sen jälkeen vetäydytään jonnekin sisätiloihin (koska minun hautajaispäivänäni sataa kaatamalla) ja ruvetaan muistelemaan vainajaa. Koska ihmiset eivät pysty sanomaan kenestäkään pelkästään hyvää kymmenen minuutin puhetta pidempään, tarinat tässä varsin puheliaassa porukassa alkaisivat sivuta asioita, joista jokaiselle on kerrottu eri versio. Siinä sitten saisivat aikansa kinata, mikä on totta ja mikä ei, kunnes päättäisivät yhdessä kääntyä sitä vastaan, joka ei enää ole paikalla. Näin minusta ei jäisi liian kaunista kuvaa kellekään.

Lopuksi soitettaisiin joku äärimmäisen tarttuva ja ärsyttävä pop-rallatus, joka jäisi soimaan hautaajien päähän ainakin kolmeksi kuukaudeksi ja toisi senkin jälkeen aina minut mieleen. En minä ihan heti halua tulla unohdetuksi.