Minun taistelemattomuuteni, osa I

Talvenharmaana aamupäivänä koulun pihalla betonipylvääseen nojaa pieni tokaluokkalainen. Takkuiset hiukset, äidin valitsemat vaatteet ja surullinen katse. Rinnakkaisluokan poika tulee kohti ja kysyy "Miks sie seisot aina yksin? Eikö siulla oo kavereita?", ei pahuuttaan, enemmänkin ymmärtämättömyyttään. "Ne on jossain muualla.", vastaa tyttö.

Vuosien aikana on oppinut näyttämään kiireiseltä, vaeltelemaan ympäriinsä, syventymään mihin tahansa äärimmäisen kiinnostuneen näköisenä, ettei vain kukaan tulisi kysymään enää sitä samaa. Ymmärtänyt sen, että ne on aina jossain muualla.

Pitäisi joskus vain uskaltautua astumaan jalustalta ja hyväksyä ne ihmiset, jotka sattuvat samoihin paikkoihin samoihin aikoihin, eikä haikailla sitä ideaalista ystävää jostain toisesta ulottuvuudesta.