Eilen Joulupukin oloinen ja kuuloinen, muttei näköinen, pullantuoksuinen setäihminen ilmeisesti antoi minulle töitä. Luulisin niin. En osannut sanoa edes nimeäni oikein. Eikä kukaan, tälläkään kertaa, vilkaissutkaan sitä paperinivaskaa, johon on koottu tähän astiset saavutukset elämässäni. Opinnoista ja työkokemuksesta on siis luultavasti lähinnä haittaa työnsaannissa.

Jos kaksi ihmistä kättelee esittäytyäkseen, kumman pitää sanoa nimensä ensin? Päädyn aina sanomaan sen yhtä aikaa toisen kanssa tai sitten syntyy vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen jälleen sanotaan nimet samanaikaisesti. Hankalaa.

Iltapäivällä pyöriskelin herra H:n asunnolla, kunnes olisi pitänyt lähteä tapaamaan kyseistä henkilöä. Tietysti äitini soitti juuri sillä hetkellä ja kinasimme kymmenen minuuttia siitä, miksi pitää mennä ulos tapaamaan joku, joka asuu siellä, missä itse on. Lopulta se alkoi minustakin kuulostaa omituiselta.

Ensimmäisessä baarissa olin hermostunut, toisessa olin vielä hermostuneempi, kolmannessa miekkailimme juomansekoitustikuilla ja saimme pöytäämme pakollisen juopon höpöttäjän. Neljännessä kävimme sormileikkityylisesti läpi suunnilleen kaiken mitä meille on tapahtunut, olisi voinut tapahtua tai jäi tapahtumatta, lopulta laajentuen suunnilleen siihen, miten kaikki maailman ihmiset voitaisiin tehdä onnellisiksi. Emme kuitenkaan tulleet hullua hurskaammiksi itse. Sääli.

Noh. Pää tuli ainakin kipeäksi. Ja etusormi.