Ihmisten käsitys paljastavasta pukeutumisesta osaa välillä olla hämmentävän epälineaarinen. Omistan paidan, jossa sattumalta on sen muotoinen kaula-aukko, että olkapäät jäävät paljaaksi. Mitään, siis yhtään mitään, muuta tämä paita ei paljasta. Ei tissivakoa, ei vatsaa tai edes pientä palaa selkää housujen ja paidan välistä. Ja sitten siitä nimenomaisesta vaatekappaleesta, jonka ostin lähinnä paksuhkon kankaan takia, kuulee jatkuvasti kommentteja sieltä täältä.

"Neidillä on kaunis olkapää!" Öh... Häh? Onko oikea olkapää jotenkin ratkaisevasti kauniimpi kuin vasen? Oliko tää nyt vittuilua? Kuka ihme kiinnittää huomioita toisten ihmisten olkapäihin? Itse olen mieltänyt olkapäät lähinnä kohdaksi, joka nyt sattuu liittämään käsivarret muuhun vartaloon ja on siten jokseenkin tarpeellinen.

"Mikä tohon on sattunut?" Mitättömän pienestä arvesta, jonka huomatakseen täytyy tiirata aika läheltä ja kauan tuota aiemminkin mainittua oikeaa olkapäätä.

"Sun ei pitäis pitää tollasia paitoja." Ahah. Hyvä tietää, voisitko ystävällisesti hieman perustella seuraavalla kerralla, kun satut kävelemään ohitseni täydessä baarissa ja katoamaan samantien.

"Eikö sulle tuu kylmä, kun on noin avara kaula-aukko?" Anteeksi mitä? Muutaman metrin säteellä pyörii parikymmentä nuorta naista, joiden toppeihin on yhteensä käytetty ehkä nenäliinan verran kangasta, mutta noh... Kulkeehan niistä suurimmalla osalla joku naru hartioiden ylitse. Kai se on sitten siveellisen pukeutumisen määritelmä. (Ja tämä sanottiin ihan vakavalla naamalla.)

Kaikkea sitä.

On muuten raivostuttavaa, jos joka kerta, kun kääntää pään poispäin, joku hengittää sisään sillä tavalla, että on aikomassa sanoa jotain. Muutaman tunnin jälkeen tekisi mieli hakata kyseinen henkilö ja jokunen muukin ihan vaan huvikseen.

Olemme olleet niin kauan poissa Hervannasta, että vietimme keskiviikkona tuntikausia vapaaehtoisesti kuunnellen karaokea. Siis ei samassa tilassa karaoken kanssa, vaan ihan oikeasti kuunnellen. Sairasta. Onneksi sulkemisaika tuli juuri ennen kuin riittävä humalatila oli saavutettu.

Välikoe meni persiilleen ja mulla on krapula.

Pitkin syksyä on minua on kevyesti ärsyttänyt koulun tietokoneisiin päivitysten yhteydessä ilmaantunut "ominaisuus", joka saa koneen lukkiutumaan sen ollessa käyttämättönä riittävän kauan. Erityisesti tämä aiheuttaa närää perjantai-iltapäivisin, jolloin ihmiset tuntuvat olevan huonomuistisimmallaan ja tulostustarpeeni suurimmillaan. Siinähän sitten kiroilet, kun kaikki vapaat koneet ovat lukkiutuneessa tilassa ja tarttis päästä kotiinkin joskus. Grrh. Ei voi olla niin vaikeeta!

Kaiken lisäksi tämä typerä lukitusominaisuus löytyy samalta kohdalta, mistä joskus ennen muinoin hyvinä aikoina pääsi kirjautumaan ulos. Varmaan tästäkin muutama tapaus on johtunut. Kuka niitä tekstejä nyt lukis, kun aina klikataan kuitenkin vasemmanpuolimmaista?

No tietenkin eilen onnistuin(?) itse toteuttamaan saman, kun bussiaikatauluja tarkistaessani kone jumittui johonkin sisäänkirjautumisen välitilaan. Mikäli se siitä vielä liikahti johonkin, mitä en ehtinyt jäädä tarkistamaan, on joku muu päässyt kiroilemaan edellisen käyttäjän talipäisyyttä. Toivottavasti ei ollut kukaan tuttu, kun siinä kuitenkin käyttäjätunnus näkyy. "En mä ainakaan koskaan unohda..."

Tästä syystä vaadinkin, että kaikkiin julkisiin koneisiin pitäisi saada virtanapit esille. Ilkivallan todennäköisyys on kuitenkin pienehkö verrattuna satunnaisten mokien aiheuttamaan vitutukseen. Saisikohan tämänkin asian ympärille kerättyä kansanliikkeen?

Mitä ihmeen ilkivaltaa voi muuten tehdä virtanapilla?

Kokeillaanpas herättää tätä henkiin. Voi tosin olla, että seuraavaan postaukseen on taas noin kolme kuukautta. Saa nyt nähdä.

Neljän tunnin yöunien ja kolmen minuutin ankaran punnitsemisen jälkeen päädyin lopputulokseen, että vitunko väliä, jos a) tuntemattomat ohikulkijat tietävät minusta huomattavasti enemmän kuin uskoisinkaan b) herra H tai joku muu ei arvosta sitä, että henkilökohtaisia asioita repostellaan yksisilmäisesti ja julkisesti. Saapahan ainakin jotain ihan oikeaa riidanaihetta, eikä tarttis aina siitä siivouksesta.

Noin vuosi sitten pääni sanoi naps ja rupesi jauhamaan pelkkiä negatiivisia asioita. Tästä seurauksena kökötin noin kymmenen kuukautta neljän seinän sisällä (no en ihan kirjaimellisesti, vaikkei se välillä kaukanakaan siitä ollut), kunnes yllätyksekseni (ja varmaan monen muunkin yllätykseksi) harjoitin alkusyksystä keskimääräistä rajumpaa itsensä niskastariepottelua ja rupesin sekä opiskelemaan että tekemään jonkinsorttisia töitä.

Valitettava fakta on kyllä se, että sosiaaliset suhteet tuppaavat kärsimään aika rankasti, jos ei koskaan halua tavata ketään, joten jutut liikkuvat tällä hetkellä tasolla koulu-koulu-koulumatka-koulu. Toinen vaihtoehto olisi jaaritella loputtomiin rakkaasta ystävästäni syömishäiriöstä, jonka kaivoin ei-tarpeeksi-pitkästä aikaa naftaliinista, mutta käy itsellekin aika puisevaksi, jos pitää joka päivä kirjoittaa olevansa läski. Tosin tuskin siltäkään kokonaan välttyy.

Vuoden aikana ehtii hukata ja löytää itsensä uskomattoman monta kertaa. Juuri nyt olen ehkä enemmän siinä löytämisvaiheessa, tosin en edelleenkään erityisemmin pidä siitä etsintöjeni tuloksesta. Vaan minkäs teet, kun aina herää samana örvöttinä, vaikka kuinka olisi edellisenä iltana käynyt sulkemassa sen tyypin roskalaatikkon ja heittänyt perään bensaa ja palavan tulitikun.

Että sellasta. Onko noloa käydä valittamassa luennoitsijalle, että tahtoisi saada tentistä vitosen eikä nelosta, jos on jonkinsorttinen epäilys, että arvostelussa saattaisi olla jotain pielessä? Ja jos ei olekaan, vaan on vain itse ollut käsittämätön tunari, kehtaako enää koskaan kulkea kadulla muuten kuin pussi päässä? Miksi tämä olisi ihan eri asia, jos kyse olisi hylätyn ja ykkösen rajasta? Epäreilua.