Meemeillään sitten perkele.

Kymmenen vuotta sitten...
...olin juuri tutustunut kahteen ihmiseen, jotka ovat vieläkin ystäviäni.
...aloitin lupaavan häirikönuran koulussa (liittyy osaltaan edelliseen).
...harrastin taitoluistelua puolitosissani.

Viisi vuotta sitten...
...vihasin itseäni ja maailmaa niin kuin teini-ikäinen vain voi.
...laihdutin kahdessa kuukaudessa parikymmentä kiloa.
...lakkasin käymästä koulussa.

Kolme vuotta sitten...
...reissasin viikonloput ympäri Suomea tapaamassa milloin ketäkin irkkituttua.
...tapasin herra A:n.
...sain välähdyksenomaisen aavistuksen, etten ehkä olekaan maailman rumin ja typerin olento.

Vuosi sitten...
...olin pahemmin masentunut kuin nyt.
...menin naimisiin.
...tutustuin niihin ihmisiin, joiden kanssa nykyään eniten aikaani kulutan.

Eilen...
...tappelin harkkatyön kanssa aamukahdeksaan, jouduin mielenhäiriöön ja jätin koko homman kesken.
...tulin ensimmäistä kertaa elämässäni jätetyksi. (Tilanne on tosin vieläkin erittäin epäselvä.)
...tajusin, ettei maailma loppunut kumpaankaan edellisistä. (En kai minä ole oppimassa jotain asioiden mittasuhteista?)

Tänään...
...kärsin kevyestä krapulasta.
...heräsin aivan liian aikaisin.
...aion lukea tentteihin. Luultavasti aikomuksen tasolle jääkin.

Huomenna...
...aion edelleenkin lukea.
...katson Gilmoren tytöt.
...aion lukea lisää.

Naisen aivot eivät sovellu ohjelmointiin.

Tai sitten minä olen tyhmä.

Herkistelykrapula on yksi maailman tuskallisimmista olotiloista. Sen sijaan että haluaisin koodata harkkatyötä, ainoa mahdollinen tekeminen tuntuu olevan se, että makoilisin peiton alla nojatuolissa ja kuuntelisin kappaleita, jotka saavat nostalgia-aallon aikaiseksi. Ja nyyhkisin menetettyjen elämäni rakkauksien perään. Joiden nimiä tai kasvoja en enää edes muista, ja joista en oikeasti edes pitänyt niin hirveän paljoa. No joo. Seuraavalla kerralla kuitenkin voisi siihen kaljapullon kylkeen painattaa varoitustekstin, jos tarjolla on tällainen mielentila seuraavaksi päiväksi.

Ei pitäisi koskaan käydä missään. Päivä poissa ja taas ahdistaa Hervanta, herra A, opiskelut, herra H, kaverit, tutut, kaikki. Tunnen suoranaista pakokauhua, kun tajusin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea minua, eikä ajatus siitä, että tätä samaa on tiedossa vielä vuosiksi eteenpäin, lohduta yhtään. Olisi pitänyt ruveta kulkuriksi, eikä edes yrittää mitään muuta.

Joku perkeleellinen olento on ilmeisesti käynyt hieromassa valmiiksikin kipeää niskaani katujyrällä yön aikana. Ihastuttava tunne. Tekisi mieli ulvoa.

Ulkona paistaa vieläkin aurinko. Vielä yksikin päivä, niin tapahtuu vakava kevätsekoaminen, joka sisältää pakkomielteistä siivoamista, liian vähissä vaatteissa juoksentelua ja lopulta sairastumisen keuhkokuumeeseen, ylirasitukseen ja kirkkaan valon aiheuttamaan silmävammaan. Onneksi umpikohmeiset sormet muistuttavat vielä, missä kohdassa vuotta ollaan menossa.

Lauantaiksi sitten onkin pääkaupunkiseudulle luvassa räntäsadetta, koska olen suuntaamassa Korkeasaareen ulkoilmailemaan. Ihan oikein teille.

Voisi mennä parvekkeelle nauttimaan auringosta ja rauhasta hetkeksi. Tällaisina päivinä on helppo muistaa, miksi aloitin tupakoinnin aikoinaan.

Näitä aamuja. Heräsin liian myöhään, että olisin voinut rauhassa kertailla (=etsiä paniikinomaisesti hukassa olevia muistiinpanoja) matikan välikokeeseen. Unenpöpperössä suunnistin suihkuun ja unohdin, ettei tarkoituksena todellakaan ollut kastella hiuksia, koska muutenkin oli tulenpalava kiire. Kiroilin hetken mielessäni, ja kävin napsauttamassa vedenkeittimen päälle. Sorkin piilolinssejä silmiini noin kymmenen minuuttia, vaikka yleensä tähän toimenpiteeseen varattava aika on laskettavissa sekunneissa.

Hukkasin kolme sukkaa pyöriessäni hädissäni ympyrää. Havaitsin, että vedenkeittimeen olisi kannattanut laittaa pari pisaraa vettäkin, jos kerran aamuteetä olisin halunnut. Epätoivoissani yritin juoda kaapissa olevaa pihkanmakuista kolaa (Onko sitä reseptiä muutettu vai onko tuossa oikeasti jotain vikaa?). Sohin meikit pitkin naamaa, ja revin puolet muutenkin harvoista hiuksista irti, koska ei siihen märkään takkuun mikään harja pystynyt. En löytänyt kynää, enkä opiskelijakorttia. Herätin herra A:n ja vajosin viereen sopertelemaan jotain "Emmä tästä olis yhtään pistettä saanutkaan, kun mulla on märät hiukset. En nouse enää ikinä. Yhyy."

Tunteja myöhemmin heräsin siihen, että naapurissa huudatettiin poraa ja ulkona oli joku kummallinen valoilmiö.

On se muuten ihmeellistä, miten tässä vaiheessa päivää nuo vastoinkäymiset eivät enää tunnukaan niin ylitsepääsemättömiltä.

Kuten ehkä nokkelimmat ovatkin jo arvanneet, viimeviikkoinen(?) "Otanpa itseäni niskasta kiinni" -operaatio kusi ja pahasti. Harmi.

Menetin Tallinna-neitsyyteni. Kivaa oli. Join paljon alkoholia, joku nimeltämainitsematon henkilö oksensi vaatteilleni ja tavaroilleni (jotka olin tyhmyyksissäni jättänyt lattialle, oma vika), näytin kostoksi tissit Goom-laivalle, nukuin kokonaisen tunnin jaetussa sängyssä niin, että vieressä nukkuja yritti pysytellä vähintään puolen metrin päässä minusta (ei se edes tippunut ja kuollut), katselin kaupunkia, ensin hieman krapulaisena, myöhemmin iloisessa nousuhumalassa, ostin viinaa ja lopulta nukuin laivassa puolitäysi kolatölkki unilelunani.

Etten kuitenkaan olisi päässyt toipumaan laivamatkustamisesta, piti (liian) aikaisin lauantaiaamuna jatkaa juomista, ettei krapula ehdi missään välissä yllättää, vaan pääsisin kerrankin jopa yleisöksi Akateemisen kyykän MM-kisoihin. Huomasin kuitenkin olevani juomistahdissa vakavasti muita jäljessä, joten päätin sitten kiskoa kaksin käsin kaikkea mitä saatavilla oli. Lopputuloksena menin päiväunille ("En mä oo sammunut, mä vaan nukun") ennen viittä iltapäivällä, enkä herännyt kunnolla ennen puoltayötä.

Lähdin päättäväisesti kotiin nukkumaan lisää, mutta äkillinen ihmepiristyminen (l. viinanhimo) ajoi minut vielä paikalliseen istuskelemaan. Lopulta join viimeisen alkoholiannokseni vähän ennen seitsemää aamulla vittuunnuttuani siihen, että kaikki muut olivat väsähtäneet tunteja sitten.

Nurkissa hiippailee liskoja ja tonttuja. Ihmeellistä. Ensi kertaa varten harjoittelen enemmän.

Nyt se sitten taas iski.

Asunnossa kaikki muistuttaa tekemättömistä asioista, tiskaamattomista tiskeistä, kaupassakäymättömyydestä ja maksamattomista laskuista (Kyllä minulla rahaa olisi, kai, mutta en jaksa etsiä niitä laskuja).

Ulos en halua mennä. Pukeutumisessa ja hiusten selvittämisessä olisi liikaa vaivaa. Kaiken lisäksi siellä on ihmisiä, joita en haluaisi tavata yhtäkään. Varsinkin koululle meneminen on mahdoton ajatus.

En haluaisi syödä, eikä oikein ole nälkäkään, mutta tiedän, että se vähän helpottaisi oloa. Jos sen osaisi tehdä sillä tavalla normaalisti ja rauhallisesti, eikä pakkomielteisen vimmalla ja vihalla. Nukkua voi kyllä mitä kummallisimpiin aikoihin omituisissa paikoissa, mutta ihan turha yrittää samaa yöllä niin, että heräisi kahdeksan tunnin päästä sopivaan aikaan.

Näinä päivinä toivoisi, että olisi olemassa joku herra Isoherra, jolla olisi näppinsä pelissä tässäkin jutussa. Se sentään voisi jossain vaiheessa kyllästyä leikkimään minulla. Omassa päässä olevaa vikaa on vaikea myöntää ja vielä vaikeampaa korjata.

Kaiken lisäksi pitäisi puhua eräästä asiasta (Voiko sen tätä epätarkemmin vielä ilmaista?) edes jonkun kanssa, mutta en koskaan löydä sopivaa aikaa, paikkaa, enkä ihmistä. Vähemmästäkin hautomisesta menee pää sekaisin.

Näin unta, että minusta oli tavattoman ruma kuva blogissani, enkä saanut sitä millään sieltä pois. Vitutti.

Miten ihmeessä yhdeksännen kerroksen ikkunoista voi valua kuraa ikkunalaudalle? Onkohan niitä kukaan pessyt koko talon olemassaoloaikana?

Väsyttää. Edelleen. Ihan helvetillisesti. Lukuisien puolen vuorokauden yöunien jälkeen.

Täytän vuosia kuukauden päästä. Yritän jo nyt keksiä, mitä merkittävää olen elämässäni tähän mennessä tehnyt. En onnistu.

Pitäisi ilmeisesti kohtapuoliin laskeutua tästä "Ei mun tartte tehdä mitään" -maailmasta ja edes vaikka blogata. Pistetään tähän sitten vaikka joku puolinostalginen matkakertomus.

Perjantaina tunsimme itsemme viisivuotiaiksi, mutta siitä huolimatta pääsimme lentokoneeseen. Kone oli etuajassa ja yö Stanstedilla pitkä ja kylmä. Kyllähän niillä penkeillä olisi nukkunut, jos olisi vaikka ottanut sen pitemmän takin kuitenkin mukaan. Tanssimattopelikin olisi ollut ajankuluksi, mutta onnistuimme nukkumaan juuri sen hetken, kun olisi ollut mahdollisuus välttyä ohikulkijoiden naureskelulta. Nyt sitten harmittaa. Mä haluun!

Lauantaiaamuna suunnattiin Lontooseen etsimään majapaikkaa. "Tossa joka on jossain Raven-paikassa näyttäis olevan tilaa. Kokeillaanko sitä, vaikkei se edes näy meidän kartoissa." Ehkä reililtä oli jäänyt joku vaisto, joka johdatti suoraan oikeaan suuntaan. Paitsi että viimeisenä päivänä selvisi, että lähin metroasema olisi ollut siinä noin kahdensadan metrin päässä, eikä siellä puolentoista kilometrin. Sadan metrin maanpäällisen oleskelun jälkeen ensimmäiset kyselivät irlantilaistaustaamme.

Käytiin ostamassa liput Oopperan kummitukseen, vierailtiin Harrodsilla (ostin jopa adapterin) ja palattiin hostellille käymään suihkussa ja rikkomaan sukkahousuja (Mikä helvetti niissä 15 denierin sukkahousuissa on, kun niitä pitää edes valmistaa? Mitään järkeä.). Tescosta löytyi Irn-Bruta. Reissu pelastettu. Myyjä kysyi, olemmeko skotlantilaisia.

Musikaali oli hieno, mutta hienompi se olisi ollut, jos olisi nähnyt koko lavan. Rakastuin kuolettavasti yhteen esiintyjään. (Tosin en kyllä muistanut enää koko juttua, joten ei se kai niin kuolettavaa ollut.)

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain jonkinlaiset käsittämättömän tarpeen pukeutua jokseenkin yhtäläisesti parhaan kaverini kanssa. Tai no. Enemmänkin se oli pitkän erossaolon aiheuttama vahinko. Onnistuimme näyttämään omituiselta lahkolta, jonka nimi ei ehkä kestä julkisuutta.

Sunnuntaina käveltiin ympäri British Museumia aika hirvittävän monta tuntia. Vastapäisessä kilttikaupassa matkaseuralle tarjottiin töitä, koska samanniminen suomalainen oli joskus ollut paikassa töissä. Minäkin olisin voinut jäädä.

Museon jälkeen seilattiin ympäriinsä metrolla ja jäätiin pois jossakin, josta löytyi joku iso pytinki. Iso pytinki paljastui St. Paulin katedraaliksi, jossa sattui juuri sopivasti olemaan mahdollisuus kuulla British Operan kuoro ilmaiseksi. Sinne siis. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää monta kertaa. Akustiikka on jännä juttu. Jälkeenpäin tuli mietittyä, voisiko meissä olla jotain omituista, kun emme istuneet sitäkin aikaa vaikka jossain pubissa. Tai edes shoppailleet tai ihan mitä tahansa muuta.

Maanantaina urhoollisesti korjasimme tilanteen ja shoppailimme ainakin tunnin. Emme löytäneet yhtään mitään. Jostain kumman syystä minulla ei ole mitään tarvetta pistää päälleni vaatteita, joissa näytän siltä, että olen juuri tullut lypsyltä tai jotka saavat minut näyttämään karvaiselta alkuihmiseltä tai kolmivuotiaan prinsessaleikin tulokselta. Kumma juttu. Kiersimme muutaman nähtävyyden sillä toimivaksi osoittautuneella "Mitäs tän aseman lähellä on?" -periaatteella. Löysin paikan, jonne voisin muuttaa, jos joku nyt hirveästi vaatisi ja haluaisi maksaa kulut. Kukahan lainaisi minulle muutaman miljoonan?

Illalla jälleen musikaali. We will rock you, joka kaikkien epäilyksistä huolimatta osoittautui loistavaksi. Lippua ostaessamme myyjäneitonen halusi tietää, kuinka pitkiä olemme. "Yli viisi jalkaa?" "Ei." "Alle viisi jalkaa?" "Ei." "No paljonko?" "Viisi jalkaa." Ehkä se, että ihminen joutuu nousemaan varpailleen yltääkseen lippuluukulle, ei lisää vakuuttavuutta siitä, että näkisi jotain ihan miltä tahansa paikalta.

Tiistaina kirottiin monta kertaa typeriä aikaeroja ja lentoaikatauluja. Viimeisenä päivänä ei ehditty kuin käydä muutamassa kirjakaupassa ja melkein myöhästyä lennolta. Tosin ehkä niissä kirjakaupoista olisi voinut päästä nopeammin, jos niihin ei menisi ihmisen kanssa, joka vertailee kansien kuntoa minuuttikaupalla. Eikä sitten lopulta ostettu Ihmisen fysiologia -värityskirjaa. Olisi varmaan pitänyt, niin saisi senkin lukemiseen jostain intoa.

Lentokone lähti melkein tunnin myöhässä. Minkähän takia mikä tahansa vika on "minor sitäjatätä problem"? Ehkä "major problem" on se, kun koneesta irtoaa yhtäkkiä seinä ja moottorit. En oikeastaan halua tietää.

Irn-Bru kesti matkailun ruumassa. Olisi pitänyt tuoda enemmän. Tämä on joku ikävä perversio. Mutta kyllä sitä voi ostaa kahdeksan pulloa kaupasta eikä mitään muuta, vaikkei olisikaan skotlantilainen! Ei sitä tarvitsisi joka kerta kysyä.

En muuten enää ihmettele yhtään, miksi brititkin sotkevat itsensä terrorismin vastaiseen sotimiseen ja muuhun toivottomaan. Vähemmästäkin alkaa uskoa, että koko maailma on hengenvaarallinen paikka ja kaikki muut ovat täällä vain tappaakseen juuri minut. "Mind the step!" "Fire door, keep shut!" "Don't make your bag a suspect!" "Keep left!" "Look right!" "Missing!" "Murdered!" "Fire alarm!" Huh. Ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä varoitusviidakosta.