Pitäisi ilmeisesti kohtapuoliin laskeutua tästä "Ei mun tartte tehdä mitään" -maailmasta ja edes vaikka blogata. Pistetään tähän sitten vaikka joku puolinostalginen matkakertomus.

Perjantaina tunsimme itsemme viisivuotiaiksi, mutta siitä huolimatta pääsimme lentokoneeseen. Kone oli etuajassa ja yö Stanstedilla pitkä ja kylmä. Kyllähän niillä penkeillä olisi nukkunut, jos olisi vaikka ottanut sen pitemmän takin kuitenkin mukaan. Tanssimattopelikin olisi ollut ajankuluksi, mutta onnistuimme nukkumaan juuri sen hetken, kun olisi ollut mahdollisuus välttyä ohikulkijoiden naureskelulta. Nyt sitten harmittaa. Mä haluun!

Lauantaiaamuna suunnattiin Lontooseen etsimään majapaikkaa. "Tossa joka on jossain Raven-paikassa näyttäis olevan tilaa. Kokeillaanko sitä, vaikkei se edes näy meidän kartoissa." Ehkä reililtä oli jäänyt joku vaisto, joka johdatti suoraan oikeaan suuntaan. Paitsi että viimeisenä päivänä selvisi, että lähin metroasema olisi ollut siinä noin kahdensadan metrin päässä, eikä siellä puolentoista kilometrin. Sadan metrin maanpäällisen oleskelun jälkeen ensimmäiset kyselivät irlantilaistaustaamme.

Käytiin ostamassa liput Oopperan kummitukseen, vierailtiin Harrodsilla (ostin jopa adapterin) ja palattiin hostellille käymään suihkussa ja rikkomaan sukkahousuja (Mikä helvetti niissä 15 denierin sukkahousuissa on, kun niitä pitää edes valmistaa? Mitään järkeä.). Tescosta löytyi Irn-Bruta. Reissu pelastettu. Myyjä kysyi, olemmeko skotlantilaisia.

Musikaali oli hieno, mutta hienompi se olisi ollut, jos olisi nähnyt koko lavan. Rakastuin kuolettavasti yhteen esiintyjään. (Tosin en kyllä muistanut enää koko juttua, joten ei se kai niin kuolettavaa ollut.)

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain jonkinlaiset käsittämättömän tarpeen pukeutua jokseenkin yhtäläisesti parhaan kaverini kanssa. Tai no. Enemmänkin se oli pitkän erossaolon aiheuttama vahinko. Onnistuimme näyttämään omituiselta lahkolta, jonka nimi ei ehkä kestä julkisuutta.

Sunnuntaina käveltiin ympäri British Museumia aika hirvittävän monta tuntia. Vastapäisessä kilttikaupassa matkaseuralle tarjottiin töitä, koska samanniminen suomalainen oli joskus ollut paikassa töissä. Minäkin olisin voinut jäädä.

Museon jälkeen seilattiin ympäriinsä metrolla ja jäätiin pois jossakin, josta löytyi joku iso pytinki. Iso pytinki paljastui St. Paulin katedraaliksi, jossa sattui juuri sopivasti olemaan mahdollisuus kuulla British Operan kuoro ilmaiseksi. Sinne siis. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää monta kertaa. Akustiikka on jännä juttu. Jälkeenpäin tuli mietittyä, voisiko meissä olla jotain omituista, kun emme istuneet sitäkin aikaa vaikka jossain pubissa. Tai edes shoppailleet tai ihan mitä tahansa muuta.

Maanantaina urhoollisesti korjasimme tilanteen ja shoppailimme ainakin tunnin. Emme löytäneet yhtään mitään. Jostain kumman syystä minulla ei ole mitään tarvetta pistää päälleni vaatteita, joissa näytän siltä, että olen juuri tullut lypsyltä tai jotka saavat minut näyttämään karvaiselta alkuihmiseltä tai kolmivuotiaan prinsessaleikin tulokselta. Kumma juttu. Kiersimme muutaman nähtävyyden sillä toimivaksi osoittautuneella "Mitäs tän aseman lähellä on?" -periaatteella. Löysin paikan, jonne voisin muuttaa, jos joku nyt hirveästi vaatisi ja haluaisi maksaa kulut. Kukahan lainaisi minulle muutaman miljoonan?

Illalla jälleen musikaali. We will rock you, joka kaikkien epäilyksistä huolimatta osoittautui loistavaksi. Lippua ostaessamme myyjäneitonen halusi tietää, kuinka pitkiä olemme. "Yli viisi jalkaa?" "Ei." "Alle viisi jalkaa?" "Ei." "No paljonko?" "Viisi jalkaa." Ehkä se, että ihminen joutuu nousemaan varpailleen yltääkseen lippuluukulle, ei lisää vakuuttavuutta siitä, että näkisi jotain ihan miltä tahansa paikalta.

Tiistaina kirottiin monta kertaa typeriä aikaeroja ja lentoaikatauluja. Viimeisenä päivänä ei ehditty kuin käydä muutamassa kirjakaupassa ja melkein myöhästyä lennolta. Tosin ehkä niissä kirjakaupoista olisi voinut päästä nopeammin, jos niihin ei menisi ihmisen kanssa, joka vertailee kansien kuntoa minuuttikaupalla. Eikä sitten lopulta ostettu Ihmisen fysiologia -värityskirjaa. Olisi varmaan pitänyt, niin saisi senkin lukemiseen jostain intoa.

Lentokone lähti melkein tunnin myöhässä. Minkähän takia mikä tahansa vika on "minor sitäjatätä problem"? Ehkä "major problem" on se, kun koneesta irtoaa yhtäkkiä seinä ja moottorit. En oikeastaan halua tietää.

Irn-Bru kesti matkailun ruumassa. Olisi pitänyt tuoda enemmän. Tämä on joku ikävä perversio. Mutta kyllä sitä voi ostaa kahdeksan pulloa kaupasta eikä mitään muuta, vaikkei olisikaan skotlantilainen! Ei sitä tarvitsisi joka kerta kysyä.

En muuten enää ihmettele yhtään, miksi brititkin sotkevat itsensä terrorismin vastaiseen sotimiseen ja muuhun toivottomaan. Vähemmästäkin alkaa uskoa, että koko maailma on hengenvaarallinen paikka ja kaikki muut ovat täällä vain tappaakseen juuri minut. "Mind the step!" "Fire door, keep shut!" "Don't make your bag a suspect!" "Keep left!" "Look right!" "Missing!" "Murdered!" "Fire alarm!" Huh. Ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä varoitusviidakosta.