Vakoilijat

Erehdyin eilen pienessä sievässä näyttämään kuvani irkissä fuksikanavalaisille. Nyt en sitten saa hetkenkään rauhaa sankkojen fanijuokkojen rynnistäessä perässäni. Tai jotain. Joka tapauksessa palattuani tänään iltapäivällä opiskelemasta kotiin, sain useammalta taholta huomattavan tarkan selvityksen liikkeistäni. Itse asiassa niin tarkan, että vain pari vessareissua oli jäänyt rekisteröimättä ja nekin lähinnä siksi, että vakoilijoitani ei katsottaisi kovinkaan hyvällä naistenvessoissa.

Olisi kiva, jos joku tulisi joskus sitten puhumaan minulle, eikä vain virnuilisi kaukaa, että "Tuo yksinäisen ja eksyneen näköinen on se tyttö, joka selittää irkissä tauotta jotain sekavaa. Hähä. Tuijotanpa sitä niin, että se hämääntyy ja joutuu paniikkiin ja tiputtaa kaikki pikkukolikkonsa kahvilan lattialle, mutta enpä vahingossakaan kerro sille, kuka itse olen. Kiäh kiäh."

Vaan sainpahan minäkin vakoilla. Näin jonkun huomattavan paljon Tumppu von Tumpun Joonasta muistuttavan hahmon Tapsantorilla. Pidän havaintoani oikeana, kunnes toisin todistetaan. Tosin järkytyin tapauksesta niin pahasti, että alan itsekin uskoa vain keksineeni kaiken näkemäni.

Esterin perse

Sen ainoan kerran vuodesta, kun hiuksiksin toisinaan kutsuttu takkuinen karvakasa päässäni asettuu edes jollain tavoin siedettävän näköisesti suhteellisen pienellä vaivalla, joku idiootti sääherra päättää kaataa niskaani heti ulko-ovella muutaman ämpärillisen jääkylmää vettä. Pieni asia, mutta saa aikaan aivan uskomattoman raivon. Vaan näkipähän koulun tuulikaapissa parveillut vaihto-opiskelijalauma kerrankin aitoa suomalaista vitutusta. Minullehan ei hymyillä, saatana. Hyvä ettei joku viaton italiaano saanut turpaansa.

Koripalloa

Olen vakaasti sitä mieltä, että noiden pitäisi pelata ilman paitaa. Yksi niistä harvoista tilaisuuksista, joissa voisi katsella vähäpukeisia miehiä, joista ei-pitkät ja kaljamahaisimmat olisi seulottu pois.

Olen armoton pituusrasisti, kun on kyse siitä, millaisia miehiä katselen kuolausmielessä. Vaatimuksena on vähintäänkin se, etten yltäisi taputtamaan kohdehenkilöä päälaelle nousematta varpailleni. Mutta silti puheet "peniksenjatkepoikaystävistä" ovat ihan täyttä panettelua - en minä oikeasti valitse miesseuralaisiani pituuden perusteella, vaikka joskus siltä vaikuttaisikin. Minä vain luultavasti näytän jotenkin ratkaisevasti paremmalta, kun korkeuseroa katsojan silmien ja kauneuden välillä on vähintään 30 senttiä.

Perjantai-ilta

Perjantai-illoissa on oma haikea tunnelmansa, jos löytää itsensä puoliltaöin kotoa selvinpäin. Usein yrittää muistella vanhoja tuttuja, joita ei muista enää ollenkaan; seurata rikkinäisiä linkkejä, jotka vielä löytyvät suosikeista; selaa kännykän muistia, vaikka tietää aivan tarkasti, ettei enää koskaan tule soittamaan niihin numeroihin, jos on koskaan soittanutkaan. Tarvittaisiin yksi ärhäkkä nousuhumala, niin kaikki olisi pyyhitty kokonaan muistista, sekä minun että tietokoneen.

En minä pitkälle ole päässyt, mutta ainakin kauas sieltä mistä lähdin.

Lakua

Niinhän siinä jälleen kerran kävi. Istuin bussissa Keskustorin ohi ja havaitsin, että siellä olisi kerrankin jotakin myynnissäkin (mikä ihmeen tori se sellainen on, mistä vain kävellään läpi, eikä saa edes karjalanpiirakoita), ja päätin paluumatkalla pistäytyä, ihan vaan kattelemassa.

Tietäähän sen. Alle minuutin tarkka vainuni johdatti minut juustomaistiaisten kautta karkkikojulle. "Otan vaan kolme." "Mitäs sorttia?" "Pistä vaikka lakritsa, mansikka ja omena." "Onko nyt ihan varma, ettet ota seitsemää? Se ei olis kuin kaksi euroa lisää." "No joo. Tässähän taas menee ensi viikon ruokarahat, mutta kyllähän sitä pelkällä metrilakulla aika pitkälle pärjää." Ja niinpä marssin torilta onnellisena kourassani enemmän lakua kuin yhden ihmisen on terveellistä viikossakaan syödä.

Tässä sitten vain odotellaan sitä kaameaa tunnetta, joka seuraa siitä, kun tajuaa syöneensä kaikki seitsemän kerralla. Onneksi en ole vielä kasvanut niin pitkäksi, että ulottuisin tuolilla seistenkään samoihin korkeuksiin kuin virallinen karkinkätkijäni.

Ähky

Kävin koululla syömässä. Pitäisi kai muistaa, että annokset on mitoitettu hieman kookkaampien ja nälkäisempien mukaan. Ja että olen jo niin iso tyttö, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa minua syömään lautasta tyhjäksi.

Paitsi mielikuva sukuni vanhemmista naishenkilöistä paasaamassa Biafran köyhistä, jotka olisivat ikionnellisia, jos saisivat edes minun tähteeni. Kaiken lisäksi epäilen, että tämä muisto ei ole edes omani, vaan jokin äidinmaidossa sukupolvelta toiselle välittyvä pakkomielle, joka vieläpä muuttaa minkä tahansa ruokalajin rössypotuksi. Uskomaton on meemien voima.

Markkina-arvolautakunta

Enimmäkseen nimetön vahvisti epäilyni siitä, että en olekaan yksin pitäessäni pariskunnan naisosapuolta lähes aina miestä... noh... rumempana. Kadulla kävelee vastaan päivittäin aivan kamalia kalkkunoita ihan kelvollisten miesten kyljessä.

Osittain epätasa-arvoinen tilanne johtunee siitä, että naiset suhteen alkuvaiheessa panostavat ulkonäköönsä aivan järkyttäviä määriä. Kyllähän parin sentin meikkikerroksellakin vaikka siirtää nenän otsasta leukaan, jos niin haluaa tehdä. Pitkähkön ajan kuluttua nainen alkaa luopua naamiostaan, eikä aina edes vaihda niitä seksikkäämpiä alusvaatteita ylleen miehen tapaamista varten. Vielä pidemmän ajan jälkeen mies alkaa havaita, ettei nainen muistuta enää kovinkaan paljon sitä yökerhon kaunotarta. Onnistuneessa tilanteessa mies on jo ehtinyt ymmärtää naisen sisäisen kauneuden, tai on ainakin laiskistunut sen verran, ettei jaksa lähteä jahtaamaan nuorempaa ja kauniimpaa. Jos niin ei käy, alkaa naisen itku siitä, miten "Se pinnallinen kusipää ei arvosta mua sellasena kun mä oon." No onko ihme?

Tällaisia tilanteita ehkäistäkseni vaadinkin perustettavaksi puolueetonta markkina-arvolautakuntaa, jossa jokainen voisi käydä määrityttämässä (luonnontilaisena) ulkonäköön pohjautuvan markkina-arvonsa ja pohtia vasta sen jälkeen, miksi tuo Brad Pitt -klooni ei tunnu huomaavan, vaikka kuinka siansilmiäni räpyttelisin.

Itse ainakin ryntäisin testiin jo aivan pelkästä uteliaisuudesta, koska joudun jatkuvasti tilanteisiin, jotka hämäävät minut uskomaan olevani parempi kuin olenkaan. Yllättäen ainoana alle 40-vuotiaana naispuolisena lähiöräkälässä saa huomiota lähes kaikilta läsnäolijoilta, ja keskustan baareissakin sulkemisaikaan on valtava ylitarjonta miehistä, jotka vähemmän perskännissä voisivat olla ihan varteenotettavia tapauksia. Näissä tilanteissa ei miespuolisille kavereille juuri kohteliaisuuksia jaella. Voisi olla ihan terveellistä hankkia naispuolisia kavereita ja lähteä niiden kanssa johonkin trendipaikkaan, ennen kuin nokka nousee niin pystyyn, että vesi tulee sateella sisään.

Hanki elämä

Minulle tulee paperipostia irc-nickillä. Pelottavaa.

Akateemisen vapauden käytön alkeet

Istuin ensimmäisellä tietotekniikan perusteiden luennolla kokonaiset 35 minuuttia. Sinä aikana sain selville, mihin aikaan päivystää henkilö, jolta voi hakea kurssin korvaamista, sekä tarkistin ex-kämppikseni laskelman Festian ison salin lamppujen lukumäärästä. Ensimmäisellä luentotauolla en keksinyt mitään tekemistä, mihin ei olisi liittynyt tupakoiminen, joten päätin sittenkin lähteä kotiin potemaan ja näkemään sekavia päiväunia.

Iltapäivällä marssin (tai pikemminkin hiippailin, mutta marssiminen kuulostaa vakuuttavammalta) kurssin vastuuhenkilön puheille, joka lykkäsi eteeni listan muistakin kursseista, jotka luultavasti saisin korvattua. Eli jos hyvä tuuri käy, tänä vuonna ei ainakaan opintotuen takia kannata stressata.

Odotellessani silmiini sattui Ilkka Kokkarisen kirja. Aina yhtä outoa, kun internetin ja tosimaailman henkilöt hyppivät vääristä paikoista esiin. (Tai no. Tämähän oli hyvin todennäköinen paikka, kirjan toisen tekijän työhuone.)

(Tahtoisin päästä näistä typeristä suluista eroon).

Hiekkapaperia

Joku kävi raapimassa kurkkua hiekkapaperilla, kun olin päiväunilla. Tämä vielä kostetaan.

Epäilen, että koko fuksiryhmäni on siepattu. Ei minulla niin huono kasvomuisti voi olla, etten ainoataan tunnistaisi, kun kuitenkin istuin useampia tunteja samassa tilassa.

Minkä takia aina minun takanani istuu se, jolle taputtaminen suosionosoituksena on liian vaativa motorinen suoritus, mutta joka korvaa puutteensa hakkaamalla edessäistuvan selkänojaa jalallaan?

Kyllä täti tietää

Eilen sorruin juuri siihen, mihin minun ei pitänyt. Ei, en tarkoita tällä viinanjuontia enkä muitakaan paheellisia ja barbaarisia tapoja, joihin toki myös sorruin, mutten kovin vakavasti tällä kertaa. Olin vakaasti päättänyt, etten rupea tietämään kaikesta kaikkea, vaan olen kiltisti aivan yhtä pihalla kuin suurin osa muistakin. Menikin ainakin monta minuuttia, kun oli pakko päästä esittelemään tietojani bussiliikenteestä, vessatilanteesta, lähimmästä paikasta, mistä saa kaljaa... Toivottavasti kukaan muu ei ärtynyt tähän "Minä tiedän! Opettaja minä tiedän!" -juttuun yhtä pahasti kuin minä itse.

Ilmeisesti pitäisi sittenkin vain liikkua itseäni yli puoli vuosikymmentä iäkkäämpien setien kanssa, niin ei enää viitsisi yrittää päteä ihan joka asiassa. Tosin sainpahan lopulta niiltäkin kävelevän tietosanakirjan tittelin.

Mykkiä

Ensimmäinen iltapäivä oli jokseenkin ahdistavaa. Samaan fuksiryhmään ei sattunut ketään tuttua (ei sillä, että mahdollisuuksia olisikaan kahta enempää ollut, enkä niiden kanssa ainakaan olisi halunnut samaan), eikä ketään, jolla hermostuessaan olisi pakonomainen tarve alkaa höpöttää kenen tahansa kanssa. Paitsi tietenkin minä. Eikä sellaisessa painostavassa hiljaisuudessa viitsi yksikseenkään mumista kovin paljoa, ja minun äänivarani eivät riitä koko joukon viihdyttämiseen.

Kaiken lisäksi tulin aloitusluennolle myöhässä ja jouduin seisomaan tunnin ovensuussa. Oletettavasti siellä ei kuitenkaan sanottu mitään tärkeää, koska seinälle oli heijastettu luusta tehdyn nuolen kuva.

Voisi mennä kokeilemaan, josko joku olisi oppinut puhumaan tässä parin edellisen tunnin aikana.

Iik!

Nyt jännittää. Kolmen ja puolen tunnin päästä pitäisi olla kuuntelemassa opiskelunaloittamislöpinöitä. Olin vielä eiliseen asti asennoitunut täydellisen rennosti ja rauhallisesti. Sitten yhtäkkiä muistin, kuinka monta kertaa minulta on jo piruilumielessä kysytty, että jännittääkö.

-Entä jos kukaan ei tykkää minusta? Entä jos ne kaikki vihaa minua? -No entä sitten. Onhan minulla kavereita täällä jo muutenkin. -Entä jos ne entisetkin rupeaa vihaamaan minua? -Öö. Miksi? -No... siksi? -Joojoo. Niin varmaan. -No mutta kun kuitenkin? -Nonnih. Nyt olet vain reipas tyttö ja menet sinne kiltisti... ja AJOISSA. -Mutta kun mä kuitenkin myöhästyn? -No ei sekään mitään haittaa.

Väittely omassa päässä käy pitemmän päälle tylsäksi. Nyt voisi vaikka kömpiä takaisin sänkyyn nukkumaan ja ottaa rauhallisesti.

(Mulla on vuosisadan finni ja olen lihonut kilon! En mee!)

Porapiru

Nuorempana pidin muutaman vuoden nettipäiväkirjaa. Sellaista, mihin tilitin kaiken maailman pahuuden ja varalta keksin lisääkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin vaihtamaan osoitetta joka kerta, kun vaihdoin poikaystävää, riitaannuin jonkun kanssa tai epäilin vanhempieni löytäneen sen (aivan turha pelko, mutta vainoharhaisuus on niin kivaa). Sen jälkeen päätin alkaa pitää ihan yksityistä päiväkirjaa, mikä toimi melkein viikon ajan. Sittemmin olenkin päättänyt vähän väliä erilaisista syistä aloittaa uudelleen. "Heti joulun jälkeen." "Kun uusi vuosi vaihtuu." "Kun täytän x vuotta." "Kunhan saan asunnon siivottua."

Nyt kaikki tulee muuttumaan! Aion sinnikkäästi kirjoittaa tänne vielä kahdenkin viikon päästä ja ainakin kerran siinä välissäkin. Lisäksi aion kirjoittaa vain asioista, jotka kestävät päivänvaloa tai ainakaan eivät aiheuta sitä, että kaupassa käydessään pälyilisi ympärilleen: "Toi lihatiskin poika lukee sitä ihan varmasti! Mitä mä nyt teen! Ainiin. Eihän sitä lue kukaan muu kuin ne kaksi. Mutta kuitenkin!"

Itse asiassa aion olla niin tylsä ja yllätyksetön, etteivät edes uteliaimmat tuttavani viitsi lukea kolmea riviä enempää. Aion valittaa paljon siitä, miten piti taas kerran käydä poikien kanssa parilla ja miten hirveä olo siitä seuraa. Aion vatvoa samoja koulujuttuja sataan kertaan ja tehdä pitkiä selostuksia kaikensorttisista fuksitapahtumista, jotka eivät epäteekkareita kiinnosta ja aiheuttaa toisissa teekkareissa pakottavan tarpeen selittää, miten ennen oli kaikki paremmin, kaikki olivat kavereita keskenään ja oltiin yhtä suurta teekkariperhettä. Aion blogata kännissä ja kirjoittaa ainakin sata "Miksi mä en aloittanut tätäkään juttua ajoissa?" -postausta.

Huh. Tulipa siinä lupailtua.

On olemassa ihmistyyppi nimeltä "Pakkomielteiset poraajat". Nimensä mukaisesti heidän on aivan pakko saada reikiä seiniinsä mitä ihmeellisimpiin vuorokauden aikoihin. Esimerkiksi eräässä edellisessä asumispaikassani oli neljän huoneen ja keittiön seiniin saatu porattua 109 reikää. Kyseessä tuskin oli edes taidekeräilijä.

Tiedän, että isossa kerrostalossa on oikeastaan mahdotonta hahmottaa, mistä suunnasta poraus oikestaan kuuluu. Hyvällä tuurilla voi ehkä arvata, tuleeko se ylhäältä vai alhaalta ja koko kevään kestänyt keittiökaapistojen vaihto harjaannuttaa korvaa siinä määrin, että pystyy äänenvoimakkuuden perusteella päättelemään, onko poraus menossa omassa vai toisessa reunassa taloa. Esimerkkinä tästä kolme kuukautta remontin jälkeen ilmoitustaululle ilmestynyt viesti "Jos ei se saatanan poraaminen aamuseitsemältä lopu heti, teen ilmoituksen jonnekin!" (En sanamuotoa muista.) Ehkä tyhmemmänkin tosin olisi pitänyt tajuta, ettei kukaan talon asukkaista herää kymmeneksi minuutiksi seitsemältä vain saadakseen porata kaikki naapuritkin hereille.

Pakkomielteiset poraajat ovat kierompia. He odottavat juuri sitä hetkeä, kun kärsit vuosisadan päänsärystä tai olet juuri vaivoin saanut unen päästä kiinni aamuyhdeksän tienoilla. Tai kun puhut puhelimessa jonkun erittäin virallisen ja tärkeän henkilön kanssa. Sitten he etsivät reikävapaan paikan juuri siitä seinästä, mistä tuo tuomiopäivän ääni kaikuu asuntoosi parhaiten ja antavat poran laulaa. Kun lopulta päätät siirtyä pakoon vaikkapa Etelämantereelle, kuulet hississä, miten ääni vaimenee ja loppuu kokonaan. Kiitos vaan teille.

Ja kyllä, olen edelleen täysin vakuuttunut, että se on aina se yksi ja sama henkilö. Ei edes reilun sadan ihmisen kerrostalosta voi löytyä niin paljon porattavaa ilman vakavaa mielenterveydellistä ongelmaa. Ehkäpä se juuri nytkin poraa siellä jonkun naapurin kalloa auki. Ilmankos täällä ei muuten juuri koskaan näekään ketään rappukäytävässä... Ja nyt pelottaa sen verran, että parempi lopettaa miettiminen.

Poraa vaan, Saatana! Minä en sinua pelkää!