Porapiru

Nuorempana pidin muutaman vuoden nettipäiväkirjaa. Sellaista, mihin tilitin kaiken maailman pahuuden ja varalta keksin lisääkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin vaihtamaan osoitetta joka kerta, kun vaihdoin poikaystävää, riitaannuin jonkun kanssa tai epäilin vanhempieni löytäneen sen (aivan turha pelko, mutta vainoharhaisuus on niin kivaa). Sen jälkeen päätin alkaa pitää ihan yksityistä päiväkirjaa, mikä toimi melkein viikon ajan. Sittemmin olenkin päättänyt vähän väliä erilaisista syistä aloittaa uudelleen. "Heti joulun jälkeen." "Kun uusi vuosi vaihtuu." "Kun täytän x vuotta." "Kunhan saan asunnon siivottua."

Nyt kaikki tulee muuttumaan! Aion sinnikkäästi kirjoittaa tänne vielä kahdenkin viikon päästä ja ainakin kerran siinä välissäkin. Lisäksi aion kirjoittaa vain asioista, jotka kestävät päivänvaloa tai ainakaan eivät aiheuta sitä, että kaupassa käydessään pälyilisi ympärilleen: "Toi lihatiskin poika lukee sitä ihan varmasti! Mitä mä nyt teen! Ainiin. Eihän sitä lue kukaan muu kuin ne kaksi. Mutta kuitenkin!"

Itse asiassa aion olla niin tylsä ja yllätyksetön, etteivät edes uteliaimmat tuttavani viitsi lukea kolmea riviä enempää. Aion valittaa paljon siitä, miten piti taas kerran käydä poikien kanssa parilla ja miten hirveä olo siitä seuraa. Aion vatvoa samoja koulujuttuja sataan kertaan ja tehdä pitkiä selostuksia kaikensorttisista fuksitapahtumista, jotka eivät epäteekkareita kiinnosta ja aiheuttaa toisissa teekkareissa pakottavan tarpeen selittää, miten ennen oli kaikki paremmin, kaikki olivat kavereita keskenään ja oltiin yhtä suurta teekkariperhettä. Aion blogata kännissä ja kirjoittaa ainakin sata "Miksi mä en aloittanut tätäkään juttua ajoissa?" -postausta.

Huh. Tulipa siinä lupailtua.

On olemassa ihmistyyppi nimeltä "Pakkomielteiset poraajat". Nimensä mukaisesti heidän on aivan pakko saada reikiä seiniinsä mitä ihmeellisimpiin vuorokauden aikoihin. Esimerkiksi eräässä edellisessä asumispaikassani oli neljän huoneen ja keittiön seiniin saatu porattua 109 reikää. Kyseessä tuskin oli edes taidekeräilijä.

Tiedän, että isossa kerrostalossa on oikeastaan mahdotonta hahmottaa, mistä suunnasta poraus oikestaan kuuluu. Hyvällä tuurilla voi ehkä arvata, tuleeko se ylhäältä vai alhaalta ja koko kevään kestänyt keittiökaapistojen vaihto harjaannuttaa korvaa siinä määrin, että pystyy äänenvoimakkuuden perusteella päättelemään, onko poraus menossa omassa vai toisessa reunassa taloa. Esimerkkinä tästä kolme kuukautta remontin jälkeen ilmoitustaululle ilmestynyt viesti "Jos ei se saatanan poraaminen aamuseitsemältä lopu heti, teen ilmoituksen jonnekin!" (En sanamuotoa muista.) Ehkä tyhmemmänkin tosin olisi pitänyt tajuta, ettei kukaan talon asukkaista herää kymmeneksi minuutiksi seitsemältä vain saadakseen porata kaikki naapuritkin hereille.

Pakkomielteiset poraajat ovat kierompia. He odottavat juuri sitä hetkeä, kun kärsit vuosisadan päänsärystä tai olet juuri vaivoin saanut unen päästä kiinni aamuyhdeksän tienoilla. Tai kun puhut puhelimessa jonkun erittäin virallisen ja tärkeän henkilön kanssa. Sitten he etsivät reikävapaan paikan juuri siitä seinästä, mistä tuo tuomiopäivän ääni kaikuu asuntoosi parhaiten ja antavat poran laulaa. Kun lopulta päätät siirtyä pakoon vaikkapa Etelämantereelle, kuulet hississä, miten ääni vaimenee ja loppuu kokonaan. Kiitos vaan teille.

Ja kyllä, olen edelleen täysin vakuuttunut, että se on aina se yksi ja sama henkilö. Ei edes reilun sadan ihmisen kerrostalosta voi löytyä niin paljon porattavaa ilman vakavaa mielenterveydellistä ongelmaa. Ehkäpä se juuri nytkin poraa siellä jonkun naapurin kalloa auki. Ilmankos täällä ei muuten juuri koskaan näekään ketään rappukäytävässä... Ja nyt pelottaa sen verran, että parempi lopettaa miettiminen.

Poraa vaan, Saatana! Minä en sinua pelkää!