Jumalan kämmenellä

Päässä soi virsiä jatkuvalla syötöllä.

Olen katkera ihmisille, jotka uskovat Jumalaan. Osittain sen takia, että heillä on aina joku, jota syyttää ikävistä asioista ja kiittää hyvistä, mutta myös siksi, että heille tuntuu olevan aina varattuna paikka jossakin paremmassa. Enkä tarkoita sillä taivasta.

Joskus lapsena asuin seudulla, jossa lestadiolaisuuden myötä uskonto oli arkielämässäkin paljon näkyvämmässä asemassa kuin täällä etelässä. Vanhempani tiedettiin kylällä kirkosta irtisanoutuneiksi, joten pääsystäni seurakunnan päiväkerhoon pidettiin pitkiä ja hartaita keskusteluja monella taholla. Erityisesti sen jälkeen, kun utelin kolmivuotiaan kirkkaalla äänellä: "Häätyykö meän aina tästä Jeesuksesta praatata? Eikö täti tiiä, että se on satua?"

Senkin jälkeen minulta on evätty pääsy mm. kymmenvuotiaille tarkoitettuun juhlatilaisuuteen, rippikouluun, kirkkoon viettämään häitäni - enkä oikeastaan usko olevani toivottu vieras uskovaisten nuorten järjestämissä teenjuonti- ja jutteluiltoissakaan. En tiedä olisinko yhteenkään noista oikeasti halunnut, mutta ei silti ole reilua, että minua syrjitään vain sen takia, että satun olemaan kieroon kasvatettu.

Jos minut olisi kasvatettu uskontoon, voisin tuntea suurta ylpeyttä ateismistani.