Viikko bloggaamatta, tähän voisi melkein tottua. Nämä asiat opin sen viikon aikana.

Mänttä on paha paikka, jossa ahneet paperityöläiset eivät tee töitään, vaan tuijottavat tehtaan ikkunasta, kun viattomat ohikulkijat päättävät tehdä muutaman lumienkelin hankeen ja kävellä edestakaisin niin kuin ne tyypit siinä piirretyssä, jossa on iso karhu ja joku etsivätoimisto.

Vaikka välillä siltä tuntuisi, kaikki ihmiset eivät välttämättä tunnekaan juuri minua, eivätkä tunnistamattomat kasvot aina tarkoita kasvoja, jotka olisin unohtanut, vaan mahdollisesti myös sellaisia, joita en ole koskaan nähnyt. Erityisen hyvin tämä pätee ulkomaalaisiin vaihto-opiskelijoihin, jotka ovat muuttaneet kahta päivää aikaisemmin Hervantaan. On myös hyvä tarkistaa, osaako puhekumppani sanaakaan suomea.

Tämä on tulevan kevään ainoa kerta kun herään puoli kuudelta pirteänä. Onneksi luennot alkavatkin jo kahdeltatoista.

Ihmiset ovat unohtavaisia. Minä en.

Jotkut ihmiset ovat melkein yhtä hyviä tunaroimaan kuin minä.

Jos onnistuu jättämään likimainkaan sellaiset hyvästit kuin haluaa, on aivan varmaa, että toinen osapuoli ei lähdekään mihinkään.

[Tähän vielä jotain ylenpalttisesta ryyppäämisestä ja sen seurauksista.]