Tentit ohi ja huomisesta eteenpäin pitäisi alkaa juoksennella päättömän kanan lailla ympäri Suomea. Lahjat ostamatta, asunto pommin jäljiltä, maa lumeton ja keittiössäkin haisee enemmän viemätön roskis kuin kuvitteelliset piparit ja joulutortut. Yritä tästä sitten repiä jotain joulua. Ei huvita edes ryypätä.

"Ensi vuonna ei sitten joulua vietetä." on minun ja äitini yhteinen lupaus jokaisen joulun jälkeen, mutta aina jostain kaivetaan esiin selitykset siitä, kuinka pikkusisko on vielä siinä iässä ja kuinka miehetkin tahtoo oikein perinteisen joulun ja siinä se taas on. Pari vuotta sitten sentään pakenimme Helsinkiin hotelliin ja söimme jouluateriaksi hapankorppuja tuorejuustolla. Täytyy rehellisesti sanoa, että paras joulu koskaan. Ei tarvinnut edes olla todistamassa perinteistä jouluriitaa.

Positiivinen puoli joulussa on se, että minulla on tapana olla se ainoa ihminen maailmassa, joka laihtuu pyhien aikana. Kinkkuun en koske, laatikot ovat myrkkyä, suklaasta menee vatsa sekaisin sillä tavalla, että vaikutus ikään kuin neutraloituu (tai näin se olen itselleni perustellut, kumma kyllä, ettei se toimi koskaan joulun ulkopuolella) ja pelkästään sen siivousurakan katselussa kuluu kaloreita koko vuoden liikuntamäärän verran. Laiha lohtu.

Onneksi tarjolla on sentään sitä hyvää kalkkunantäytettä ilman kalkkunaa. Kolmistaan vietettyjen joulujen aikana havaitsimme, että kalkkunan paistaminen niin pienelle porukalle on turhan työlästä ja päätimme jättää linnun täytteen ulkopuolelta pois.

Ihan niin kuin olisi nälkä.

Haluaisin mennä jouluksi kotiin, mutta mistä ihmeestä minä sellaisen tähän hätään kaivan? Turha selittää mistään sydämen sijaintipaikoista tai vastaavista. Jokaisessa paikassa odottaa puolituttuja ihmisiä, joille pitää hymähdellä kaikenlaista "Joo. Koulussa menee ihan hyvin. Joo. Herra A:nkin kanssa menee ihan hyvin. Ei, ei ole tulossa perheenlisäystä." Kuinkahan monta valkoista valhetta tarvitaan, että pakenen paikalta ja vietän baarissa koko joulun? Kai se on kokeiltava.