Tiedemies herättelee paheksuntaa ihmettelemällä ihmisiä, jotka eivät siedä lasten meluamista. Kulunut aihe, mutta kaipa tässä on sitten paheksuttava.

En ole koskaan pitänyt lapsista, missään muodossa. Kannattaisin lämpimästi systeemiä, jossa lapset säilöttäisiin tynnyreihin ja päästettäisin ulos siinä jossain 30. ikävuoden paikkeilla. Siitä huolimatta en suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen itse joskus ollut lapsi, sillä minä en, aivan tosissaan, ole koskaan ollut erityisen innokas parkuja tai muutenkaan häiriintynyt ja väkivaltainen (ennen kuin menin kouluun, mutta sitä ei lasketa). Haluamiseni olen ilmaissut sivistyneesti esimerkiksi laulamalla sydäntäsärkevästi nuotin vierestä Rosvo-Roopea, eikä tapoihini myöskään ole kuulunut pahoinpidellä vieraita aikuisia viskomalla perunoita tai hakkaamalla heitä muovilapiolla käsille. Kysykää vaikka äidiltäni. (No okei, ehkä satunnaisesti olen ollut hieman pahalla tuulella väärässä paikassa.)

Tästä seurauksena en aio sietää vastaavaa käytöstä muiltakaan penikoilta. 99 prosenttia lapsista kuitenkin on jossain määrin hallittavia tapauksia, kunhan vanhemmilla riittäisi edes hiukan viitseliäisyyttä kouluttaa jälkikasvustaan yhteiskuntakelpoisia.

Oman ryhmänsä muodostavat tietenkin aivan pienet vauvat, joiden kanssa ei juurikaan neuvottelutaidosta ole apua. Eihän sille mitään voi, jos sellainen sattuu parkumaan jostain tuntemattomasta syystä, mutta olisi kohteliasta silloinkin siirtyä sivummalle, eikä esitellä ylpeänä, kuinka vahvat äänijänteet sinappikoneella on. Vanhemmat tuntuvat unohtavan, että me muut emme olekaan nähneet, kun lapsi nukkuu tyytyväisenä, tai kun se sanoo ensimmäisen sanansa tai hymyilee ensimmäistä kertaa. Varmasti nämä hetket ovat palkitsevia ja auttavat anteeksiantamaan melkein mitä tahansa, mutta me emme niistä pääse osallisiksi. Emmekä me tiedä iloita satunnaisen kymmenvuotiaan hyvästä todistuksesta, mutta aivan varmasti meitä vituttaa, kun sen ikäinen nulikka syljeskelee päällemme ylikulkusillalta.