Sollen, wollen, müssen, dürfen...

Pitkällisten pohdiskelujen tuloksena olen päätynyt siihen, että merkittävä osa nykyihmisten ristiriidoista ja mielenterveydellisistä ongelmista johtuu mahdollisuudesta liittää kaksi verbiä peräkkäin. Erityisen pahoja ovat sellaiset sanat, joita ainakin kieltenopiskelussa nimitetään apuverbeiksi. Otetaanpa muutama esimerkki:

"Haluan voittaa lotossa." Mutta enpä voita, varsinkaan kun harvemmin edes muistan lotota. Harmillista.

"Minun pitää viedä roskat." Ei ei, en halua. Ulkona on kylmää ja roskis kaukana.

"Haluan murhata ihmisiä, mutta en saa.

"Voisin lukea tenttiin." No enpä lue, koska päätin sittenkin juoda kaljaa.

"Lähden kohta kävelemään koululle." Tai sitten en, vaikka aionkin.

Vähemmästäkin menee pää sekaisin, kun haluaa tehdä yhtä, mutta pitää tehdä toista, jonka sijaan voisi toisaalta tehdä kolmattakin. Palatkaamme siis aikaan, jossa kielen kehitys oli tasolla "Örgh, minä syö, öygh."