Enää noin seitsemän kuukautta kesään.

Minut on luultavasti adoptoitu pikkuvauvana jonkun talviunia nukkuvan eläimen perheestä, ja ympäristötekijät ovat muokanneet minut erehdyttävästi ihmisen näköiseksi. Kylmä, väsyttää. Ää.

Aamuisin kävelen huoneesta toiseen unohtaen koko ajan, mitä olinkaan menossa tekemään minnekin. Tungen tyhjän teemukin mikroon ja ihmettelen, miksei se ilma siellä sisällä muutu kuumaksi vedeksi. Joudun keskeyttämään suihkun ainakin kolme kertaa ravatakseni hakemaan shampoota, pyyhettä, hoitoainetta tai päätäni. Tupakanpoltosta ei kannata puhua (muista takki, kengät, tuli, tupakat, avaa ovi, siirry ulos, huomaa unohtahtaneesi jotain, aloita alusta). Vietän päivittäin lähemmäs puoli tuntia etsimällä takkiani koululta. Unohdun vartiksi tuijottamaan kirjahyllyn nurkkaa, ja nukahdan välittömästi, kun asetun paikalleni edes puolisiedettävään asentoon (tämä tietenkin toimii vain päivisin, ja aivan erityisen hyvin luentosalissa).

Nii-in. Kuka käski jäädä Suomeen opiskelemaan? Ihan oma vika.

Mutta onko tuolla silti pakko olla noin saatanan kylmä? Tai täällä sisällä? (On, koska jätin ison ikkunan puoliraolleen, kun en jaksanut etsiä kahvaa. Talvi yllätti myös minut.)

Lopetan sulkujen käytön.