Lupauduin menemään viikonlopuksi tupareihin, joihin tulee jonkinlainen kasa tuttuja lukiosta. Olisi pitänyt sanoa, että ei huvita, kiinnosta, ole rahaa, ehdi, mutta olin hetkellisesti typerä, ja ajattelin, että voisihan se olla kiva tavata, kun... En kuitenkaan vaivautunut ajattelemaan lausetta loppuun asti, vaan kuvittelin, että perustelu olisi hyvä.

(Niin, eihän minun vieläkään ole pakko mennä, enkä ole korvaamaton, mutta ehkä ei olisi reilua sellaisia kohtaan, jotka matkustavat minun takiani.)

Jotenkin tuossa, ja monessa muussakin, seurueessa kateus on kääntynyt kummallisesti väärinpäin. Olisi normaalia, tai ainakin pitäisi olla, että kadehdittaisiin niitä, joilla menee hyvin. "Kellä menee eniten perseelleen?" -kilpailu ei ole kovinkaan rakentavaa.

Koska minun tietenkin pitää päästä pätemään, osallistun tähän kilpailuun edes päässäni ja tulen luultavasti tälläkin kertaa järkyttymään, kuinka järistyttävän surkea ihminen olenkaan. Onhan sekin tietysti tapa viettää viikonloppua.

Kaiken lisäksi en edes pääse valittamaan kellekään surkeuttani, kun ei kukaan halua kuulla sanaakaan täydellisestä elämästäni, jossa suurin ongelma on epätasaiset hiustenlatvat. Hmph.