Lenkkeily on edelleen yhtä ihanaa kuin edellisinä vuosina. Kuntohan on tietysti jo ahkeran talviliikkunnan ansiosta lähes loistokas, eikä edes päätähuimaava kahden metrin korkeusero lenkkipolun suuntaan saa hengästymään, paljoa.

Tämän voimainkoitoksen jälkeen pitäisikin ottaa se ensimmäinen juoksuaskel, joka muistuttaa siroudessaan ja vauhdikkuudessaan gasellin kulkua, ja kirmata riemukkaasti ensimmäisen isomman mäen alle. Mäen alla vilkaistaan huikaisevaa nousua ja mietitään, kuinka sen voisikin kipaista gepardin nopeudelle ylös asti, että pääsisi pian ihailemaan upeita hervantalaismaisemia.

Rakkaan kotilähiön kauneudesta sokaistumisen jälkeen onkin vuorossa alamäki, jossa on miellyttävää hieman jäähdytellä notkein jaloin, eikä tömistellä alas kuten norsulauma savannilla, kuten jotkut sellaiset saattavat tehdä, jotka eivät muista venytellä aivan jokaisen lenkin jälkeen. Minähän en sellaista aloittelijan virhettä tekisi.

Toistetaan edelliset vaiheet noin kuusikymmentä kertaa, annetaan tietä sauvakävelijämummolle, ihan silkasta ystävällisyydestä ja kunnioituksesta vanhempaa sukupolvea kohtaan, kuunnellaan rannan keinuissa istuvien komeiden nuorukaisten rakentavat kommentit lentävästä askelluksesta ja kiinteästä takapuolesta... ja siellähän se maali häämöttääkin! Ensi viikolla juostaankin sitten kokonainen metri!

Tähän riemuun vielä lisätään miellyttävät juoksujalkineet, jotka ovat ehkä aavistuksen uudenkarheat, mutta tulevat varmasti ahkeraan käyttöön. Kuka taulapää sitä nyt lähtisi vanhoilla sisäliikuntakengillä raahustamaan pitkin pusikkoja? Siitähän tulisi vain rakkoja varpaisiin ja rasitusmurtuma kantapäähän.