Päätin ryhdistäytyä koulun suhteen tällä viikolla. Aivan ensimmäisenä katselin unia (olivat mielenkiintoisia) puoli tuntia liian pitkään, ja päättelin, ettei enää kannata mennä laskareihin, koska siellä sataakin.

Kolmessa viikossa olen sotkenut elämästäni sen kaiken, mitä on viimeiset kolme vuotta yritetty rakentaa. Ei ihme, ettei koulukaan maistu.

Olen edelleen jättämässä herra A:ta. Toisaalta pelkään, etten pysty ja toisaalta, että pystyn. Mikään ei etene. Kukaan ei kerro minulle, mitä pitäisi tehdä. Se vakuuttelee muuttuvansa, mutta en ole lainkaan varma, voiko ihminen niin perustavanlaatuisille asioille luonteessaan mitään. Jo nyt nieleskelen itkua, kun mietin hammasharjoja, oravia tai vanhanmallisia pikajunia. Puhumattakaan arkisesta kinaamisesta mitä turhimmista asioista.

Ja ettei soppa olisi liian yksinkertainen, olen saanut elämänkumppanuustarjouksen muultakin taholta. Itsehän minä kysyin, mutta oliko silti pakko myöntää? Enkä itse ole ollenkaan varma siitä, haluaisinko herra A:n jälkeen pitkään aikaan luopua vapaudesta tehdä mitä mieleen tulee ja kenen kanssa tahansa. Ja tulisiko uudesta suhteestakaan mitään? Ymmärtäisikö se minun pinttyneitä outouksiani? Tai minä sen.

Hyvät osapuolet, arvoisat lukijat. Tunnen niin suurta julkista avautumisentarvetta, että otan riskin, että tunnistaisitte itsenne/muut henkilöt. Tähän vedoten älköön kukaan turpasaunottako ketään. Emmie tahalleen. Kyllä te sen tiedätte.