Yöllä oli satanut muutama hiutale lunta.

Isänpäivä hyppii joka nurkasta vastaan. Syystä tai toisesta vielä ei ole tullut sitä puhelua, jossa joku puolivieras miesääni tilittää, kuinka on ollut huono isä minulle. Mitä siihen sitten sanotaan? "Niin oletkin, lähetä lisää rahaa."?

Joskus pienenä olin viimeisen päälle isin tyttö. Kipitin sen perässä kalassa, hiihtoladuilla ja lähibaarissa. Isäni opetti minut lukemaan, laskemaan ja virkkaamaan. Ja sitten se katosi elämästäni. Kirjoitteli toisinaan pitkiä kirjeitä ja myöhemmin sähköposteja maailmalta, sekä yritti soitella rätisevien puhelinlinjojen läpi. "Olenhan minä pari ottanut, mutta kun minä kaipaan teitä niin paljon..."

Kun olin kymmenen, vanhempani yrittivät vielä kerran. Olisi ehkä kannattanut yrittää, ennen kuin toinen oli tukehtunut katkeruuteensa ja toinen pistänyt paikallisen naisen paksuksi. Ero oli helpotus.

Etäisyys kasvoi entisestään. Silloin harvoin, kun olisin halunnut tavata, olisin mieluiten tavannut pelkästään isäni. En hänen uutta elämäänsä. Enkä olisi halunnut kuulla, että uutta perhettään se ei ole koskaan lyönyt. Miksi sitten meitä? Enkä olisi halunnut tapaamisissamme joutua ainoan aikuisen rooliin, koska isäni ei osannut käsitellä pikkusiskoani. En minäkään yhtään enempää, mutta minun vastuuntuntoni oli pakottavampi.

Kaverini epäili joskus, että isäni on neekerikuningas Peppi Pitkätossun isän tapaan. Sellaisena haluan sitä ajatella. Tarpeeksi kaukaisena ihmisenä, ja taitavana neekerikuninkaana. Olisin hyvin kiitollinen, jos se ei enää kävelisi elämääni varoittamatta ja pistäisi kaikkea pyörimään itsensä ympärille, niin kuin niin monta kertaa aikaisemmin. Suomenmaa on liian pieni niin isolle egolle.