Ensinnäkin: Vitun terveysfasistit.

Mistä voi hakea korvauksia, jos saa keuhkokuumeen ulkotupakoinnin takia? Tai jos juo itsensä kaatokänniin, koska käsillä ei ole muutakaan tekemistä ja päätyy tekemään tyhmyyksiä? Entäs sellaiset tapaukset, joissa toinen on sanonut viettävänsä rauhaisan koti-illan ja päätynytkin baariin? Voi valehdella silmät ja korvat täyteen tuosta noin vaan. Reilua. Enkä minä halua mennä kapakkaan, jossa haisee samalta kuin pitkänmatkan linja-autossa. Uah.

Hyvähän se on kysellä mielipiteitä niiltä kahdeltakymmeneltä Suomen tupakoitsemattomalta baarityöntekijältä. Tai keski-ikäistyneiltä perheellisiltä. "Joo, kyllä me varmaan käytäis baarissa 100 prosenttia enemmän kuin tähän mennessä. Toisenkin kerran kymmeneen vuoteen! Ehkä. Jos nyt viitsitään. Ei kyllä taida ehtiä."

Lopetan juomisen.

Eilen Joulupukin oloinen ja kuuloinen, muttei näköinen, pullantuoksuinen setäihminen ilmeisesti antoi minulle töitä. Luulisin niin. En osannut sanoa edes nimeäni oikein. Eikä kukaan, tälläkään kertaa, vilkaissutkaan sitä paperinivaskaa, johon on koottu tähän astiset saavutukset elämässäni. Opinnoista ja työkokemuksesta on siis luultavasti lähinnä haittaa työnsaannissa.

Jos kaksi ihmistä kättelee esittäytyäkseen, kumman pitää sanoa nimensä ensin? Päädyn aina sanomaan sen yhtä aikaa toisen kanssa tai sitten syntyy vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen jälleen sanotaan nimet samanaikaisesti. Hankalaa.

Iltapäivällä pyöriskelin herra H:n asunnolla, kunnes olisi pitänyt lähteä tapaamaan kyseistä henkilöä. Tietysti äitini soitti juuri sillä hetkellä ja kinasimme kymmenen minuuttia siitä, miksi pitää mennä ulos tapaamaan joku, joka asuu siellä, missä itse on. Lopulta se alkoi minustakin kuulostaa omituiselta.

Ensimmäisessä baarissa olin hermostunut, toisessa olin vielä hermostuneempi, kolmannessa miekkailimme juomansekoitustikuilla ja saimme pöytäämme pakollisen juopon höpöttäjän. Neljännessä kävimme sormileikkityylisesti läpi suunnilleen kaiken mitä meille on tapahtunut, olisi voinut tapahtua tai jäi tapahtumatta, lopulta laajentuen suunnilleen siihen, miten kaikki maailman ihmiset voitaisiin tehdä onnellisiksi. Emme kuitenkaan tulleet hullua hurskaammiksi itse. Sääli.

Noh. Pää tuli ainakin kipeäksi. Ja etusormi.

Olen ollut nyt neljä viikkoa ns. sinkku. Vietän siis villiä parikymppisen vapaan naisen elämää, johon sisältyvät mm. tarjouskahvipakettien vertailu mummojen kanssa kaupassa aamuseitsemältä, kaiken maailman baarien kiertäminen mahdollisimman kaukaa, rusakoiden bongailu parvekkeelta ja hehkuttaminen aamuyöstä irkkiin, kun on saanut fysiikan mittauksista kirjallisuusarvoihin täsmäävän tuloksen.

Hetkittäin mietin, olenko ihan normaali. Kiljuessani ikkunan takana sirkuttavalle talitiaiselle, että "Ole sinäkin homo välillä minuutti hiljaa", sitä ei tarvitse edes miettiä. Että osaa muuten olla rasittavan kuuloinen lintu.

Olo tuntuu jokseenkin huijatulta. Missä ovat loputtomat jossain trendikkäässä kahvilassa vietetyt tunnit parhaiden tyttökavereiden kanssa juorruillen? Missä ovat villit "Hei nythän mä olen sinkku, voin tehdä hiukselleni mitä tahansa!" -ideat? Missä ovat krapulaiset sunnuntaiaamut, joina herää eri osoitteesta kuin on alunperin illalla aikonut, jalat rakoilla liiasta tanssimisesta huonoissa kengissä? Missä ovat shoppailemassa vietetyt lauantait?

Ai niin, minähän en tosiaan ole kahvilassa istuskelevaa tyyppiä, juon kahvinikin irvistellen ja vain siksi, että se sisältää kofeiinia. Eikä niitä
tyttökavereitakaan liiaksi ole. En keksi mitä voisin tehdä hiuksilleni kotioloissa. Kokeilla jotain toista kirkkaanpunaisen sävyä vaihteeksi? Ajaa kaljuksi ja muistaa, että minulla on ruma kallo? Joo... Ei? Krapulaa varten pitäisi varmaan mennä baariin, mutta hittoako minä siellä ilman kavereita? Paitsi iskisin niitä miehiä, mikä taas kuulostaa toimintana likimain yhtä houkuttelevalta kuin hirteen meneminen tai kuolleiden mäyrien hävittäminen tiskialtaasta. Enkä edes pidä tanssimisesta. Shoppailu... No joo. Olisi kivaa jos olisi rahaa tai kiinnostusta hankkia mitään maallista omaisuutta ja senkin toimitan mielummin vaikka tiistaiaamuna. Miksei kukaan varoittanut?

Noh. Ainakin voin nukkua ihan koska haluan ja juuri niin paljon tai vähän kuin huvittaa. Ja täyttää 80-senttiä leveän patjani juuri niin monella keskeneräisellä kirjalla, ruutupaperilla, jonka kulmaan on laskettu jotain ja elektroniikkatavaralla kuin haluan.

Ja rupesinhan minä taas tavallaan opiskelemaankin. Se on kai positiivinen asia siinä, ettei kaikki aika mene miesten kanssa säätäessä. Viime yönä opin, että kihtiin liittyvän kivun alkaessa on asetettava musta elävä sähkörausku jalkojen alle. Ja että Otto von Guericke oli eläessään tehnyt ruumiillista työtä ja omisti paksunahkaiset kourat, joilla sähkökokeita oli helppo tehdä.

Lisäksi kirjoittelen työselostuksiini täysin irrelevantteja johdantoja, jotka menevät kutakuinkin polkua: "...sukuunhan ei tunnetusti ollut syntynyt yhtään naispuolista jäsentä vuoden 1023 jälkeen, eikä myöskään puolisoita sukupuussa ilmene. Pidetään mahdollisena, että epäonnisten alkemististen kokeiden jälkeen Joliotit olivat kykeneväisiä ns. itsesiitokseen. Tästä syystä Frédéricin avioliitto Irenen kanssa herättikin suurta hämmennystä. Olivatko vuosisataiset perinteet tulleet lopultakin tiensä päähän? Kysymykseen vastaamme luvussa 7."

Kyllä tää tästä, eikös juu?