Lady Rosetta

Keskimyöhäinen. Toistaiseksi viljelty ainoastaan perunalastujen tuotantoon. Täyteläisen pyöreä ja punakuorinen. Malto jauhoinen, muttei pahasti rikkikiehuva. Vaatii kunnollisen 3 - 4 viikon valoidätyksen. Altis lehtirutolle. Seittipeittaus tarpeen.

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

Joulu tulee niin kuin jokainen joulu tähänkin asti. Ehkä vähemmän sekavissa tunnelmissa kuin viime vuonna, mutta en väittäisi vieläkään saavuttaneeni juhlimiseen sopivaa mielentilaa.

Huomenna pitäisi mennä kotiin. Ja keksiä sadoittain hätävalheita milloin millekin asialle. Pitäisi päättää, yritänkö vakuutella kaiken menevän täydellisesti, vai romautanko äitini niskaan kasan uutisia miksi, että opiskeluni ovat toistaiseksi jäissä, samoin työnhaku. Etten oikeastaan tee mitään, ellei herra H raahaa minua niskasta paikkoihin. Etten edelleenkään osaa olla aikuinen ihminen edes sitä vertaa, että osaisin huolehtia uni- ja ravitsemustilani kuntoon. Että alkoholinkulutukseni on puolijuopon luokkaa ja että tupakoinnin vähentäminen tarkoittaa alle askin kulutusta päivässä. Että on turha riemuita siitä, että edes toinen tyttäristä on terve ja järkevä nuori nainen.

Luultavasti siis höpötän jotain olematonta pääaineen vaihdosta ja vähän rennommasta jaksosta.

Olisi varmaan pitänyt selvittää, puhunko muiden kuullen miehistä puhuttaessa ex-aviomiehestäni vai nykyisestä avokista. Voi tulla jänniä sekaannuksia.

Haluaisin jäädä kotiin, mutten usko pysyväni joulun yli järjissäni täällä yksinäni.

Kaiken lisäksi tunnen suunnatonta huonommuutta siitä, etten keksinyt herra H:lle yhtään hyvää lahjaa, enkä edes oikein löytänyt mitään sen pyytämistäkään.

Ensi vuonna en vietä joulua.

Lisäksi haluaisin puhua herra A:n kanssa muutamia asioita selviksi, mutta yhteys on luultavasti lopullisesti katkennut. Edelleenkin vähän vaikea käsittää, miten ihminen, joka oli kolme vuotta tärkein tuntemistani, on yhtäkkiä vain nimi kaikenlaisissa virallisissa papereissa, jotka nekin ovat muuttuneet tarpeettomiksi.

Niin ja tietysti oman nimeni jälkimmäinen osa. Keksikää minulle uusi sukunimi, paras ehdotus palkitaan?

torstaina, joulukuuta 08, 2005

Käväisin vajaan viikon verran Englannin eteläosassa. Aika loppui tietenkin jälleen kerran kesken, mutta nyt alkaa tuntua, että on nähnyt ainakin jotain. Eikä minua kertaakaan luulta skotiksi tai irlantilaiseksi, ruotsalaiseksi sen sijaan kyllä. Hmph.

Miksi liukuportaissa pitää seisoa oikealla, vaikka muu liikenne on vasemmanpuoleista? Miksi ihmiset polttavat tupakkaa sisällä asunnoissa? Miksi asuntoja lämmitetään kolme kertaa päivässä riippumatta ulkolämpötilasta (okei, se kolme kertaakin oli paljon parempi kuin moni aikaisempi kokemus)? Miksi lontoolaiset kävelevät nopeammin kuin minä juoksen? Miksei merenranta muka voisi olla mäen päällä? Ja miksi ihmeessä kyltit kuitenkin osoittavat sinne? Miksi pubit menevät niin aikaisin kiinni?

Miksi minä en ole sikarikas lorvailija, jonka ei koskaan tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin istuskella kaljalla tai shoppailla tai leikkiä kulttuurista kiinnostunutta? Miksi ihmeessä tulin takaisin Suomeen, vaikka lähtiessä säätila oli niin kammottava? Miksi gin tonic maistuu paremmalta, kun siinä on vähemmän viinaa, vaikka tonic-juttu ei ole minkään makuista? Miksi baareissa, joissa on kaksi osastoa (esim. kerroksia) toisella puolella on aivan tyhjää ja toisella niin ahdasta, ettei henkeä meinaa saada?

Miksi joillakin ihmisillä on pakkomielle ottaa postikorttitasoisia kuvia nähtävyyksistä, jotka on kuvattu tuhansia keroja? Miksi kaikki tuntuu pienemmältä kuin pienenä? Miksi luistinradoilla ei ole jäätä vaan omituista muovia, joissa pito sivusuuntaan on onneton? Miksi porot eivät tiputtaneet karvaansa, vaikka niitä pidettiin sisätiloissa?

Matkailu avartaa.

Matkan melkein parasta antia oli se, että muistutin taas hetken aikaa sitä ihmistä, jona itseni opin joskus vuosia sitten tuntemaan. Heräilin aamulla muutaman tunnin unien jälkeen pirteänä ja hyvällä tuulella (tai ainakin alle puolen tunnin "En nouse!" -kitinän säestämänä). Jaksoin kierrellä ympäriinsä samalla innolla kuin aina ennenkin. Söin kun oli nälkä tai sattui tekemään mieli maistaa jotain (esim. purkitettua juustokakkua). En murehtinut jatkuvasti niitä asioita, jotka keskeneräisinä kotona odottivat. Sain illalla unta, tai jos en saanut, en vajonnut järjettömään itsesäälikohtaukseen vaan vaikkapa luin kirjaa.

Harmi, ettei tuo ollut pysyvämpää lajia. Nyt taas hampaidenpesukin tuntuu merkittävältä ohjelmanumerolta. Tee tässä sitten muutto.