Oikeassa elämässä on se vika, ettei voi vain jossain vaiheessa, tajutessaan, että ollaan menossa väärään suuntaan, huutaa "Virhe virhe!" ja poistaa kaikkea mikä siihen viittaa. Eikä konetta voi käynnistää uudelleen ja katsoa, toimisiko kaikki sen jälkeen paremmin.

Tässä tapauksessa haluaisin poistaa tämän vuoden.

Tekisi mieli sanoa, etten juo enää tänä vuonna, mutta joku idiootti on tunkenut jonkun rakettienpaukuttelujuhlan vuoden päätökseen varmistaakseen, ettei uuteen vuoteen herätä krapulattomana.

Lomailu on epäterveellistä. Ääretön tylsyys altisti minut ensinnäkin lainaamaan saunaani, viinakorvauksella, ja seuraavaksi tiskaamaan erään nimeltämainitsemattoman bloggaajan astiat, kaljapalkalla. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. Tällä hetkellä kuolema olisi suunnaton helpotus.

Hyvä herra Humala, sopisiko, että ensi kerralla, kun menen jonnekin kyläilemään, et antaisi minulle sellaista vitun rasittavaa sössötyskänniä? Ja hyvä Ihmettelevä Ohikulkija, en minä puhunut yksinäni siellä parvekkeella, vaan keskustelin seinän kanssa henkeviä ihmisten älykkyyden arvioinnista. Jos joku selventäisi minullekin vielä, että minkä ihmeen takia, voisin olla kiitollinen.

Kävin kampaajalla. En mene sinne enää ikinä. Näytän likimain 8-vuotiaalta. Tiedättehän ne kauhuelokuvien hirviölapset, joilla on psykoottinen tuijotus, joka tappaa ihmisiä. Positiiviseksi seikaksi luokiteltakoon se, että ei haittaa, etten kehtaa liikkua ulkona, koska en kuitenkaan pääsisi baariin edes papereilla, eikä kaupasta myytäisi alkoholia ja tupakkaa. Pääsin bussissa lastenlipulla, joten tämä ei voi olla vain henkilökohtainen näköharha.

Viimeinen joulutilitys, toivottavasti.

Lopultakin Tampereella. Ihan yksin. Kukaan ei häärää ympärillä käskemässä tekemään milloin mitäkin. Eikä kukaan tarjoa aivan tolkuttomasti suklaata, josta tulee paha olo ja maha kipeäksi.

Paitsi että nyt olisin valtavan seurallisella tuulella ja tahtoisin kännitilittää jollekin siitä, kuinka joulu on ihan perseestä (ihan niin kuin en olisi käynyt puolen tunnin välein irkissä tiedottamassa siitä, mistä kaikesta jouluisesta olen joutunut kärsimään). Huomenna voisikin sitten lähteä johonkin. Ihan mihin vaan. Tai sitten ei.

Hieno asia aikuistumisessa on se, ettei enää pakoteta syömään porkkana- ja lanttulaatikkoa, jos ei itse aivan välttämättä halua. "Maista nyt ihan vähän, se on hyvää, pitää syödä." Jostain syystä nekin maistuivat jo paljon paremmilta kuin vaikkapa viisi joulua sitten.

Itse asiassa oli kuitenkin ihan kivaa ja lähes rentouttavaa. Mitä ihmettä minä nyt sitten teen, kun ei ole moneen päivään mitään pakollista?

Ensi jouluksi on kuitenkin pakko keksiä jotain muuta. Jos vaikka lähtisi etelään eläkeläisten seuraksi.

Lisäksi huolehdin taas, ettei anopille jää liian hyvää kuvaa minusta. Vaikka sata kertaa olenkin yrittänyt painaa mieleeni, että makuuhuoneeseen katsotaan itse ennen kuin sinne päästetään vieraita ihmettelemään verhoja, jätin jälleen noudattamatta tätä tärkeää elämänohjetta. Luonnollisestikin olin lähtökiireissäni levittänyt sängylle pornoalusvaatteeni ja kuukautissuojani, joiden seassa lojui tyhjiä lonkeropulloja. Voi helvetti.

Tämä on suunnattu kaikille teille, jotka haette täältä ohjetta kalkkunan paistamiseen. Minä en tiedä mitään kalkkunan paistamisesta, mutta voin kertoa oman versioni tapahtumista.

1) Sulatetaan kalkkuna. Mitä kummallisemmassa paikassa, sitä parempi.
2) Tungetaan kalkkuna uuniin.
3) Todetaan että se ei mahdu sinne uuniin.
4) Otetaan kalkkuna pois uunista.
5) Sahataan.
6) Huomataan, että kalkkuna ei ehdi millään paistua ajoissa.
7) Käännetään uuniin lisää lämpöä.
8) Odotellaan.
9) Huomataan, että kalkkuna on palanut.
10) Riidellään.
11) Ajetaan vaimo ja lapset kirveen kanssa lumihankeen.
12) Päätetään että seuraavana vuonna ruvetaan vegaaneiksi koko porukka.
13) Syödään pelkkää täytettä ilman kalkkunaa.
14) Syödään sitä täytettä 11 vuotta näiden tapahtumien jälkeenkin joka joulu.

Ei sitä jokaisesta paikasta ehdi blogata. Tästä tulee varmaan jotain matkakertomusta.

Lauantaina heräsin helvetisti liian myöhään ehtiäkseni sovittuun junaan ja tämän ystävilleni aiheuttaman suuren surun ja murheen vuoksi Jumala päätti kostaa ja lähetti kätyrinsä maan pinnalle. Ensin Riihimäen ja Kotkan välisessä junassa joku avohoitopotilaalta vaikuttava nuorehko naishenkilö halusi keskustella kanssani Jeesuksesta. Minä en halunnut. Keskustelin silti.

Kouvolassa huokaisin helpotuksesta ja kuvittelin, että eiköhän tämän matkan hullut ja humalaiset ole nyt kuitattu. Olin väärässä. Juttelin sitten Jeesuksesta myös Kouvolasta Kotkaan, mutta tällä kertaa hyvin itsepintaisen ja pesun tarpeessa olevan humalaisen miehen kanssa.

Kouvola on muuten edelleen yksi maailman ankeimmista paikoista. Ei millään pahalla.

Viikonloppu meni leppoisasti tyttöjen kanssa juoruten kuukautisista, rintaliiveistä ja muista asioista, joilla ei ole päässyt pitkään aikaan kunnolla mässäilemään seuralaisten alkamatta näyttää vaivaantuneilta. Pelattiin pelejä joissa väkivaltaiset pikkutytöt hakkasivat toisiaan. Käytiin katsomassa Kotkan suuria nähtävyyksiä, kuten isoa haisevaa tehdasta ja pimeää ja märkää. Oli kivaa, mutta jotenkin jo vierasta.

Kotkassa asemalla oli mukavaa ja erittäin äidillistä henkilökuntaa ja juna sitten odotteli niin kauan, että olin saanut ostettua lippuni.

Päädyin Tampereen ja Mäntän kautta Kuopioon. Ensimmäisessä paikassa sain ison ruusun, toisessa kunnon saunan ja kolmannessa huomattavasti enemmän ruokaa kuin jaksan syödä.

Korjasin tietokonetta eilisen illan ja tänään kävin ostamassa uutta. Kalevi taitaa siirtyä mökkikoneen tehtäviin. En jaksaisi käydä kuukauden välein täällä selvittelemässä, mitä typerät käyttäjät ovat taas saaneet aikaiseksi. Ostetaan joululahjaksi menolippu nelikymppisille suunnatulle tietokoneenkäytön pakkotyöharjoitusleirille.

Koiria on kiva nähdä, äitiä ihan kiva, joulukin on ihan kiva. Ihan kiva että on ihan kivaa. Toivottavasti tämä ihan kivuus häipyy aika pian, ettei olo olisi näin muovinen.

Tentit ohi ja huomisesta eteenpäin pitäisi alkaa juoksennella päättömän kanan lailla ympäri Suomea. Lahjat ostamatta, asunto pommin jäljiltä, maa lumeton ja keittiössäkin haisee enemmän viemätön roskis kuin kuvitteelliset piparit ja joulutortut. Yritä tästä sitten repiä jotain joulua. Ei huvita edes ryypätä.

"Ensi vuonna ei sitten joulua vietetä." on minun ja äitini yhteinen lupaus jokaisen joulun jälkeen, mutta aina jostain kaivetaan esiin selitykset siitä, kuinka pikkusisko on vielä siinä iässä ja kuinka miehetkin tahtoo oikein perinteisen joulun ja siinä se taas on. Pari vuotta sitten sentään pakenimme Helsinkiin hotelliin ja söimme jouluateriaksi hapankorppuja tuorejuustolla. Täytyy rehellisesti sanoa, että paras joulu koskaan. Ei tarvinnut edes olla todistamassa perinteistä jouluriitaa.

Positiivinen puoli joulussa on se, että minulla on tapana olla se ainoa ihminen maailmassa, joka laihtuu pyhien aikana. Kinkkuun en koske, laatikot ovat myrkkyä, suklaasta menee vatsa sekaisin sillä tavalla, että vaikutus ikään kuin neutraloituu (tai näin se olen itselleni perustellut, kumma kyllä, ettei se toimi koskaan joulun ulkopuolella) ja pelkästään sen siivousurakan katselussa kuluu kaloreita koko vuoden liikuntamäärän verran. Laiha lohtu.

Onneksi tarjolla on sentään sitä hyvää kalkkunantäytettä ilman kalkkunaa. Kolmistaan vietettyjen joulujen aikana havaitsimme, että kalkkunan paistaminen niin pienelle porukalle on turhan työlästä ja päätimme jättää linnun täytteen ulkopuolelta pois.

Ihan niin kuin olisi nälkä.

Haluaisin mennä jouluksi kotiin, mutta mistä ihmeestä minä sellaisen tähän hätään kaivan? Turha selittää mistään sydämen sijaintipaikoista tai vastaavista. Jokaisessa paikassa odottaa puolituttuja ihmisiä, joille pitää hymähdellä kaikenlaista "Joo. Koulussa menee ihan hyvin. Joo. Herra A:nkin kanssa menee ihan hyvin. Ei, ei ole tulossa perheenlisäystä." Kuinkahan monta valkoista valhetta tarvitaan, että pakenen paikalta ja vietän baarissa koko joulun? Kai se on kokeiltava.

Mikähän idea sekin aikoinaan oli, että muutan Etelä-Suomeen? Ainakin huono sellainen, oli syyt sitten mitkä tahansa.

Sekä sanat "etelä" että "Suomi" ovat harhaanjohtavia tässä tapauksessa. Etelä on se paikka, missä on lämmintä ympäri vuoden, aurinko paistaa ja pihalla kasvaa appelsiinipuu. Suomi taas on se paikka, jossa sataa pysyvä lumi lokakuussa ja sen jälkeen on puoli vuotta umpihankea ja pakkasta. Haluaisin kovasti tietää, miten Tampere sopii kumpaankaan kuvaukseen. En mene enää edes parvekkeelle ennen kuin tuolle ulkona odottavalle lätäkkö-jäätikkö-lätäkkö-jäätikkö-jutulle on tapahtunut jotain. Minä olen liian nuori lonkkamurtumapotilaaksi.

Sitä paitsi syntyperäisillä tamperelaisilla on jotkut henkiset nastat jalkapohjissaan, joiden avulla ne painelevat tuhatta ja sataa kaksien lastenvaunujen ja pyörätuolissa pukattavan mummon kanssa vaikka kitkakerroin lähestyisi nollaa. Siinä me junantuomat sitten köpöttelemme puolen kilometrin tuntivauhtia ottaen välillä tukea konttaustasosta. Hankin kävelysauvat ja tökin niillä jokaista ohittajaa perseeseen.

Pakko päästä osallistumaan meemiin, kun ei enää ole muutakaan sanottavaa.

Kuka maksaa Vajaatoimittajan velat?
- Voin heittää vitosen sitten kun Kelan tädit jaksaa muistaa minua tuilla.

Tykkääkskäydäleffois mikäonsunlemppariväri inhookspikkulintui?
- Sillon kun saan popkornia, vihree, vain tilhiä.

Olen sairastunut johonkin unitautiin, joka vetää sängynpohjalle 20 tunniksi vuorokaudesta. Tentit lipuvat ohi yksi kerrallaan ja jään jumiin eteiseen milloin mistäkin syystä. Ehkä keväällä sitten. Tai ensi vuonna. Tai joskus. Enkä osaa myöntää edes itselleni, että jotain voisi ihan oikeastikin olla vialla.

Viimeinen fysiikan töiden selostus kirjoitettuna. Nyt olenkin sitten lähes valmis diplomi-insinööri.

Tekisi mieli muuttaa pariksi vuosikymmeneksi esimerkiksi Timbuktuun tai vastaavaan paikkaan. Julkinen naamion pettäminen muuten kuin tuhannen promillen kännissä ei tunnu vieläkään hyväksyttävältä asialta. Vaikka tuskin sitä kohta kukaan muistaa. Pitäisi joskus olla vähemmän ankara itselleen.

Vituttaa. Sillä tavalla rehellisesti ja lujaa, että pään hakkaaminen seinään tuntuu miellyttävältä iltapuhteelta.

Viime yönä vitutti sen verran että juoksin yksinäni keskustan läpi taksitolpalle. Hyvät 35+-herrashenkilöt, niin ihania kuin te umpitunnelissa olettekin, toivoisin silti, että jättäisitte minut rauhaan, kun liikun yksin kaupungilla. Ja uskokaa, etten oikeasti halua minnekään Pispalaan, jos olen menossa Hervantaan. Lisäksi luultavin syy yksinliikkumiseeni on hetkellinen, mutta syvä, viha itseäni ja/tai miessukupuolta kohtaan, jolloin olen enemmänkin vaarallinen kuin aulis ja antavainen. Ja vielä yksi pyyntö: ÄLKÄÄ JUMALAUTA KOSKEKO MINUUN! Mikään ei ole inhottavampaa kuin vieraat ihmiset, jotka tunkeutuvat alle puolen metrin päähän minusta, tarttuvat kädestä kiinni tai koskettelevat hiuksia. (No okei. Esim. maksapihvit ovat, mutta kuitenkin).

Kiitos, rakas blogi, että sain jälleen kerran avautua.

Inhottavaa, kun juuri niinä aamuina, joina on suunnitellut heräävänsä aikaisin, että ehtisi tehdä kaikenlaista mukavaa ennen kuin pitää ruveta säntäilemään päättömästi ympäriinsä, ei koskaan herää herätyskelloon. Sillä tavalla epänormaalisti, että sen rakkineen on laittanut kiinni niin, ettei ole jäänyt mitään normaaleja "No ääh. Nukunpa ainakin puolillepäivin. Vitun kello oo hiljaa!" -muistikuvia. Eikä kello edes ole huutanut vieressä kolmea tuntia niin kuin toisina aamuina. Tuntuu ihan siltä, että joku mystinen hiippari olisi salaa laittanut kellon kiinni ja varastanut pari tuntia kallisarvoista aikaani. Hyvä rosvo, tuo se aika takaisin?

Ei muuten ehkä ole kovinkaan fiksua alkaa sekä laihdutuskuurille että tupakkalakkoon tenttiviikon ajaksi.

Tapsantori pääsi pois mustalta listalta. (Minne se siis oli joutunut, kun myi mulle kaksi kuukautta ylipäiväistä tofua, ja sitten hakiessani korvausta kommenttina oli "Kannattais vähän katsoa, mitä ostaa." (No okei. Tofua ei kannata ostaa.)) Se pieni ja söpö kassaneiti muisti, että olin jättänyt tupakka-askini sinne sunnuntaina, ja antoi uuden tilalle. Olin hetken melkein ylpeä itsestäni, kunnes muistin, että ruokakaupan kanta-asiakkuus ei ehkä sittenkään ole suunnaton meriitti. Tupakkalakkokin sitten lykkääntyi sen takia.

Voisin muuttaa tämän parvekeblogiksi. Tulevaisuuden(?) kerrostalokyttääjä.

Joskus huomaa asuvansa aika homogeenisella alueella. Naapuritalossa istuu päällekkäisissä asunnoissa viisi vaaleatukkaista teekkaripoikaa näpyttelemässä tietokoneitaan. Yhdellä sentään oli tietokone sillä toisella seinällä, mihin tuolla voi pöytänsä asetella. Ja kaikilla samanlaiset käsittämättömän rumat verhot suoraan mummolan vintiltä. Jostain syystä näkymä nauratti.

Ei pitäisi hankkia krapulaa.

Hyvä Jumala. Pyydän sinulta harvoin mitään, mutta nyt kun poikasi syntymäpäiväkin lähestyy ja kaikkea, niin minulla olisi pieni toive. Anna minun ensi talvena ostaa sellaiset mukavat ja järkevät talvikengät, joissa ei ole esimerkiksi kymmenen sentin korkoja ja jumalattoman liukkaita pohjia. Tänä vuonna en pystynyt siihen. Suojele nilkkojani tänä talvena, ettei tarvitsisi taas viettää puolta vuotta jalka paketissa. Aamen.

P.S. Sopivat rintaliivit olis kanssa kivat.

Menetin dokumentin lestadiolaisista. Miksei kukaan voinut kertoa etukäteen?

Pentuna niiden luona oli aina kivaa. Paljon lapsia, niin saattoi vaihtaa siskon veljeen, kun alkoi nukkeleikit tympiä ja teki mieli rakentaa majaa ennemmin. Eikä vaan istuttu telkkarin ääressä kaiken aikaa.

Pari vuotta sitten kuulin kuinka pari serkkuani ei ollutkaan selvinnyt astumisesta julmaan maailmaan, jossa kaikkia syntejään ei saakaan rukoilemalla anteeksi. Katsoivat, että junan alta löytyy parempi paikka. Rauha heidän muistolleen.

Jostain kumman syystä ihmiset, jotka alkavat puhua siivoamisesta aina joko keskellä yötä, aamulla heti heräämisen jälkeen tai tuntia ennen vihkimistilaisuutta saavat sappeni kiehumaan. Tänäänkin meinasi tulla ruumiita ennen kuin ehdin saada itsehillintäni toimimaan.

Samaa voi myös sanoa ihmisistä, jotka yrittävät puhua minulle sen jälkeen, kun olen saanut kuulokkeet päähän ja musiikin täysille, vaikka kuinka olisin ilmoittanut, etten seuraavaan tuntiin ajatellut kuulla sanaakaan.

Ei millään pahalla.

Oletteko koskaan seisoskelleet kaikessa rauhassa parvekkeella, kun yhtäkkiä katto päättää tiputtaa kaiken sulan vetensä suoraan vastasytytetyn tupakanne päälle? Ai ette? No voitte kuitenkin arvata, kuinka paljon sellainen voi vituttaa krapula-aamuna.