Kännibloggaus numero [piirtäisin tähän n*m -matriisin, jos osaisin].

Fysiikan työt ajavat alkoholismiin. Jos selviän niistä kunnialla, en juo ainakaan viikkoon. Sukulaisten kanssa nautittuja jouluaterian seuralaisia ei sitten lasketa.

Aamulla parempia lupauksia luultavasti.

Ainakin muistan taas, miksi en ole koskaan pitänyt englanninkielisistä tietokirjoista. En minä halua, että kirja juttelee kanssani mukavia, vaan tahdon pelkät faktatiedot loogisessa järjestyksessä mahdollisimman lyhyesti esitettynä. Ei kai kukaan noita edes oikeasti lue, kun ennen jokaista asiaa johdattelua on vähintään kaksi sivua.

"Hyvää päivää! Hauska tavata! Mitä kuuluu? Mitä mummollesi kuuluu? Voivatko akvaariokalatkin hyvin? Aika ikävät kelit olleet tässä viime aikoina, eikö totta? Noh, äkkiähän se on taas kesä. Ai että auto reistaillut? No sepä ikävää. Kalliitkin korjaukset? No hyvä ettei sen enempää. Kerran minun autostani hajosi sitä ja tätä ja sitten se oli puoli vuotta huollossa ja tuli ihan hirveä lasku. Tästä tulikin mieleeni, että pitäisi ehkä siirtyä itse asiaan. Tiedätkö Newtonin? Se keksi kaikkea jännää. Joo, juuri se omenatyyppi. Niin, englantilainen. Otettaisiinko kuppi teetä tähän väliin? Sokerilla vai ilman? Sitruunaa? Noin, ole hyvä. Joka tapauksessa, tässä luvussa voisimmekin ehkä käsitellä Newtonin toista lakia ja sen seurauksia..."

Ja sama suomalaiseen tapaan ilmaistuna: "F=ma".

Tiedän mielestäni kaiken tarpeellisen mekaniikasta. Laskaritehtävät ovat pässinlihaa, kirjassa selitetään jotain aivan typeriä asioita ("Joo siis tää on aika ja aikaa mitataan sekunneilla. Sekunnit on jänniä juttuja ja kun niitä laitetaan 60 peräkkäin tulee minuutti."), enkä luota siihen, että pystyisin poimimaan englanninkielisestä tekstistä kaikki tärkeät asiat lukematta yhtään kokonaista lausetta. Koko kirjan lukemiseen ei kuitenkaan aika riitä enää.

Nyt on hyvä hetki luvata itselleen järjestää seuraavaan tenttiin jostain selkeät luentomuistiinpanot kauniilla kuvilla varustettuna hyvällä käsialalla kirjoitettuna. Omiani en pysty lukemaan, koska käsialani on liian identtistä äitini käsialan kanssa, ja se jos mikä on syy saada ahdistuskohtauksia ja miettiä, missä ne mahtavat myydä niitä löysiä sinisiä vaatteita, joita vaaleat pyöreät nelikymppiset naiset käyttävät.

Lukijamäärä tippuu uhkaavasti. Voi voi.

Minua päätä lyhyemmät kersat pohtivat viikonloppuna bussipysäkillä, miten saisivat parhaiten "pildee". "Ainaski pitää laittaa kuva galtsuun..." Teki mieli mennä taputtamaan niitä äidillisesti päähän ja käskeä painumaan kotiinsa tai kehottaa kasvattamaan karvaa naamaan tai pukeutumaan jättiläismäiseksi jänikseksi tai ryhtymään vegaaneiksi tai ihan vaan kertoa, että "Merkittävä osa ihmisistä saa jossain vaiheessa, toiset enemmän ja toiset vähemmän, eikä se riipu kovinkaan paljoa yrittämisen määrästä."

Sellaista se yhteiskunnan yliseksualisoituminen teettää. Puhuisivat viinasta ja tupakasta niin kuin kunnon 13-vuotiaiden kuuluisi.

Sitä paitsi minun nuoruudessani ei käytetty noin typeriä sanoja.

Tuntuu, että kasvomuistilliset ihmiset yrittävät tehdä kaikkensa saadakseen meidät muistittomat häpeämään. Äskenkin joku poika, sellainen tavallisen näköinen, keskimittainen ja normaalipainoinen, pysähtyi pihassa ja tervehti. Kohteliaisuuttani vastasin tietenkin jotain samalla, kun yritin epätoivoisesti keksiä, olisinko koskaan nähnyt tuon näköistä henkilöä. Valitettavasti pieni epävarmuuden hetkeni havaittiin ja ihan silkkaa ilkeyttään se jäi vielä juttelemaankin minulle. Jossain vaiheessa oli sitten pakko keskeyttää jutustelu: "Tuotah... tunnenkohan mä sut jostain?" Niin. Enpä minä kyseistä henkilöä ollutkaan tavannut kuin vasta noin kymmenen kertaa.

Olen haaveillut koko ikäni asumisesta jonkun oikein korkean talon ylimmässä kerroksessa. Enää en haaveile. Ilmeisesti missään vaiheessa aikaisemmin mieleeni ei ollut tullut, että hissit ovat yhteisiä koko rapun kanssa, eikä yksityiskuljetuksia tunneta. Sen vaivaantuneen tervehdysnyökkäyksen jälkeisen hiljaisuuden vielä kestää, tai jopa ihmiset, jotka jäävät odottamaan hissin ovelle, että naapurikin vielä kipittäisi samaan kyytiin, mutta eilen jouduin todella halpamaisen tempun uhriksi.

Edellinen matkustaja oli juuri vienyt erityisen pahanhajuisen roskapussin ulos, kun astuin hissiin. Kuvittelin jo yhdeksän kerroksen matkustamisen siinä löyhkässä olevan tuskallista, mutta pisteeksi iin päälle joku halusi vielä tunkea puolimatkasta samaan hissiin. Enpä ole pitkään aikaan saanutkaan yhtä epäluuloisia katseita osakseni. Yritä siinä sitten selittää, että en se minä ole, vaan roskapussi joka juuri meni tällä samalla hissillä.

Milloinkohan opin, että roskista ei kannata viedä parvekkeelle, vaikka se kuinka haisisi pahalle, eikä jaksaisi lähteä keskellä yötä viemään sitä tuonne parin sadan metrin päähän? Yritä siinä sitten selittää vihaisille variksille, että se oikeastaan olisi minun ja tahtoisin viedä sen pois. Onneksi tällä kertaa ehdin paikalle ennen hirveää katastrofia.

Viime yönä kuulin ensimmäistä kertaa täällä asuessa ihan oikeita elämisen ääniä. Oli helpottavaa saada tietää, että talossa asuu muitakin kuin minä ja jopa äänentoistoakin löytyy. Tosin ensi kerralla voisivat popittaa vähän vähemmän paskaa musiikkia.

Omituinen piirre Hervannassa on hiljaisuus. Jos ei satu asumaan aivan isojen teiden varrella, talot eristävät taustametelin niin hyvin, että naapuritaloista kuulee vaivatta, jos vaikka joku tiskaa ikkuna auki. Sopii vain miettiä, kuinka moni on kuullut, kun olen tilittänyt parvekkeella kännissä kovaan ääneen erittäin henkilökohtaisuuksia.

Duracell-pupu-känni on inhottava ilmiö. Illalla lähtee sillä periaatteella, että lopetetaan, kun alkaa väsyttää liikaa. Sitten tajuaa olevansa vielä kahdeksankin aikaan aamulla täysissä ruumiin ja sielun voimissa ("Heii! Nyt mä keksin! Kasvata niin pitkät perskarvat, että ne saa letille. Varmaan tehoaa naisiin!") Siinä sitten vaan yritetään olla katsomatta kelloa ja toivotaan, että joku tulisi armahtamaan ja laittaisi silmään unihiekkaa, mutta ei. Ryypätään pari tuntia lisää.

Lopulta ei enää uskallakaan lopettaa, kun tajuaa, millainen krapula siitä seuraa. Tästäkö ne ryyppyputket lähtee?

Tulipahan vedettyä torstaikännit. Sellaiset pienet ja sievät, joka alkoivat eilen illalla myöhään ja päätettiin lopettaa puoliltapäivin. On se tämä opiskelijan elämä helppoa, kun aina keksii tekosyyn juoda.

Juotiin ja saunottiinkin lopulta. Humala harvensi väkeä. Sitkeästi jaksettiin siihen asti, että naapurin ala-asteikäiset alkoivat valua koulusta kotiin. Veikkaanpa että tästä ei seuraa kovinkaan miellyttävä herätys sitten joskus.

Ihmiset, jotka osaavat ottaa vittuilun vittuiluna eivätkä tosissaan vittuiluna, ovat korvaamattomia. Sai taas tuuletella aivojen sitäkin puolta viikkojen ajaksi, eikä tarvitse puhua tuntemattomille sopimattomia.

Kunnallisvaalit aiheuttivat minulle varhaisen ja äkillisen keski-iän kriisin. Pari vuotta sitten olin vielä aivan vakuuttunut siitä, että tulisin johtamaan kommunistista vallankumousta tai jotain vastaavaa, mutta nyt... noh... kaikki on toisin.

Olen epätoivoisesti selaillut ehdokkaiden sivuja ja yrittänyt innostua jokaisesta vasemman/vihertävän laidan ehdokkaasta niin paljon, että olisin välittömästi rynnännyt äänestämään, vaikkapa vielä kolmeen kertaa. En onnistunut, vaan keskityin lähinnä yhdyssanavirheiden etsimiseen. Muutama Kokoomuksen keski-ikäinen miesinsinööri on aiheuttanut kevyen "Ihan kiva" -reaktion, mutta en kai minä nyt ihan näin helposti luovuta. Helppo vaihtoehto olisi tietenkin äänestää kaverinkaveria, joka ainakin on hoitanut vaalityönsä ansiokkaasti ja vaikuttaa kuitenkin jossain määrin täysjärkiseltä tyypiltä, mutta kun... Minähän en Kokoomusta äänestä!

Vaalikoneetkaan eivät auta mitään, kun suurinpaan osaan kysymyksistä vastaan "En tiedä, ei kiinnosta." Pikaratikka on varmaan ihan kätevä, mutta onhan se aika kallis. Olisihan se kiva, jos olis niinku palveluja, mutta emmänytaasoikeentiiä. Ei se yksityistäminenkään ehkä olis niin paha asia, jos jutut toimisi paremmin sen jälkeen, mutta kun... noemmätiiä.

Hyvä kunnallisvaaliehdokas! Jos luet tämän ja olet mielestä älykäs, komea ja koulutettu (vain luonnontieteet ja tekniikka huomioidaan), olet hengeltäsi vasemmistolainen, mutta et anna sen estää järjenkäyttöä, pidät ympäristöä arvossa, mutta kierrät viherpiiperöinnin kaukaa sekä hallitset oikeinkirjoituksen, ole hyvä ja ota pikaisesti yhteyttä tämän blogin toimitukseen. (P.S. Lauantaina on varmaan bileet, korruptioviina kelpaa aina.)

Paras tapa korottaa listasijoitusta on näköjään vaieta pariksi päiväksi.

Tulin "kotiin" kalakukkomaille hankkimaan karkkiyliannostuksen ja laukun täyteen pussipastaa. Jos jollakin on hyviä ehdotuksia siitä, miksi pitäisi kutsua paikkaa, jossa osa vanhemmista asuu, mutta jossa itse on viettänyt noin kymmenen päivää elämästään, niin kuulisin mielelläni. Mummola - anoppila -linjaa noudattaen tämä ehkä olisi äitilä, mutta se kyllä kuulostaa sanana harvinaisen typerältä. Vähän niin kuin paituli.

Nyt voisin kirjoittaa pitkän lässytyspitoisen tarinan siitä, miten ihanaa on nähdä koiria pitkästä aikaa, mutta toteanpahan vaan, että tuntuu kotoisalta, kun elukat makaavat jaloissa rapsuteltavina ja että tuo se kummasti ryhtiä elämään, kun saa raahata luunsa kirpeään syysilmaan neljä kertaa päivässä. Ja aamulla on mukavampi herätä, kun jotkut jaksavat olla niin tavattoman innostuneita siitä, että on jälleen uusi päivä, jolloin voi tunkea kuononsa lehtikasaan ja jahdata olemattomia myyriä. Ja... Niin. Pystyisin jatkamaan tätä ehkä loputtomiin, mutta onneksi en jaksa hakata rikkinäistä näppäimistöä tämän enempää.

Tiedemies herättelee paheksuntaa ihmettelemällä ihmisiä, jotka eivät siedä lasten meluamista. Kulunut aihe, mutta kaipa tässä on sitten paheksuttava.

En ole koskaan pitänyt lapsista, missään muodossa. Kannattaisin lämpimästi systeemiä, jossa lapset säilöttäisiin tynnyreihin ja päästettäisin ulos siinä jossain 30. ikävuoden paikkeilla. Siitä huolimatta en suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen itse joskus ollut lapsi, sillä minä en, aivan tosissaan, ole koskaan ollut erityisen innokas parkuja tai muutenkaan häiriintynyt ja väkivaltainen (ennen kuin menin kouluun, mutta sitä ei lasketa). Haluamiseni olen ilmaissut sivistyneesti esimerkiksi laulamalla sydäntäsärkevästi nuotin vierestä Rosvo-Roopea, eikä tapoihini myöskään ole kuulunut pahoinpidellä vieraita aikuisia viskomalla perunoita tai hakkaamalla heitä muovilapiolla käsille. Kysykää vaikka äidiltäni. (No okei, ehkä satunnaisesti olen ollut hieman pahalla tuulella väärässä paikassa.)

Tästä seurauksena en aio sietää vastaavaa käytöstä muiltakaan penikoilta. 99 prosenttia lapsista kuitenkin on jossain määrin hallittavia tapauksia, kunhan vanhemmilla riittäisi edes hiukan viitseliäisyyttä kouluttaa jälkikasvustaan yhteiskuntakelpoisia.

Oman ryhmänsä muodostavat tietenkin aivan pienet vauvat, joiden kanssa ei juurikaan neuvottelutaidosta ole apua. Eihän sille mitään voi, jos sellainen sattuu parkumaan jostain tuntemattomasta syystä, mutta olisi kohteliasta silloinkin siirtyä sivummalle, eikä esitellä ylpeänä, kuinka vahvat äänijänteet sinappikoneella on. Vanhemmat tuntuvat unohtavan, että me muut emme olekaan nähneet, kun lapsi nukkuu tyytyväisenä, tai kun se sanoo ensimmäisen sanansa tai hymyilee ensimmäistä kertaa. Varmasti nämä hetket ovat palkitsevia ja auttavat anteeksiantamaan melkein mitä tahansa, mutta me emme niistä pääse osallisiksi. Emmekä me tiedä iloita satunnaisen kymmenvuotiaan hyvästä todistuksesta, mutta aivan varmasti meitä vituttaa, kun sen ikäinen nulikka syljeskelee päällemme ylikulkusillalta.

Eipä sitten tarvinnutkaan lähteä tupareihin. Kiitos holhouksesta, herra A, mutta osaan kyllä aivan loistavasti itsekin päättää, missä viihdyn ja missä en. Ja osaan lähteä yksinänikin pois, jos ei seura miellytä.

Ja jos kyse oli perinteisestä selkäänpuukotuksesta, niin olisin kiitollinen, jos minulle kerrottaisiin kuka ja miksi. Eipä olisi sekään ensimmäinen kerta.

Mitähän tässä nyt sitten tekis? Liian nälkä ja krapula, että jaksaisi innostua tasasähköpiireistä tai hapetusluvuista. Tarvitsisin elämättömän alkoholistikaverin, jonka kanssa voisi istua täällä ja juoda kalsarikännejä. Vapaaehtoiset ilmoittautukoon.

Päädyin epätoivoisiin tekoihin krapulaa parannellessani ja menin Hesburgeriin täyttämään viikon epäterveellisyyskiintiötä. Jälleen kerran jouduin megayhteiskunnan pahoinpitelemäksi. On niin väärin, että kaikista isoin ateria maksaa vähiten. Olin siis pakotettu ahtamaan kitaani suunnilleen pääni kokoisen hampurilaisen, joten nyt mahassa tuntuu huomattavan ikävältä. Kaupastakin jouduin raahaamaan mäyräkoirallisen verran kaljaa, kun se oli niin paljon halvempaa sillä tavalla ostettuna.

Ravitsemusliikkeissä onnistun toisinaan välttämään seurueeseen nähden ylettömän humalatilan tilaamalla vain pieniä oluita, mutta usein kaikenlaisten tapahtumien yhteydessä joutuisin maksamaan kolmesta desistäni enemmän kuin puolesta litrasta. Inhottavan kieroutunut hinnoittelu.

Sosiaaliset paineet velvoittavat siirtymään tupareihin parin tunnin päästä, eikä oikeastaan huvittaisi yhtään. Mieluiten rötköttäisin koko illan sohvalla ja kanavasurffailisin Penelope Cruzin ja Uma Thurmanin välillä. Tosin meillä ei ole sohvaa, eikä kaukosäätimellistä televisiota, joten kaipa se on ihan sama lähteä ryyppäämäänkin.

Selkäkin on jumalattoman kipeä. Koskahan keksitään tapa, jolla lamput saa helposti kattoon tarvitsematta pitää käsiä ylhäällä puolta tuntia? Kurottelu on fyysisesti uskomattoman rankkaa.

Päätin luopua otsikoinnista, koska olen aina vihannut sitä ja ollut huono siinä.

Matikan välikoe oli ja meni. Ei tosin hyvin, ehkä läpipääsyn rajoilla. Kireä mielentila silti helpotti, kun edes näki, että eihän siinä mitään mahdottomuuksia vaadittu. Kyllä tämä vielä tästä.

Ensimmäinen periodi takana seuraavin tuloksin. Olen saanut enemmän tuttuja kuin pelkäsin, opiskellut vähemmän kuin suunnittelin, juonut paljon vähemmän alkoholia kuin aioin(!), lihonut enemmän kuin oli tarkoitus, laihduttanut saman verran, aloittanut ja lopettanut tupakkalakon keskimäärin kolme kertaa viikossa, kyllästynyt kaikkeen, innostunut taas uudelleen, nähnyt aivan liikaa päiväunia, joissa teen laskuharjoituksia, haalinut liikaa kursseja ja ollut liian jääräpäinen niistä luopuakseni. Keskimäärin ei siis mitään yllättävää. Paremmin minä täällä olen viihtynyt kuin missään koulussa tähän mennessä. Varmaan positiivinen asia.

Perkele. Sotkin purkkaa hiuksiin. Luulin olevani jo aivan liian vanha tähän.

Hullut päivät

Minun täytyy tehdä tunnustus. En ole koskaan ollut hulluilla päivillä. Itse asiassa koko ilmiö on jäänyt minulle etäiseksi ja epäselväksi. Tarkoittaako se sitä, että Stockmannilla on kerrankin yhtä halpaa kuin muissa kaupoissa, vai onko siellä ihan oikeitakin tarjouksia? Miksi kaikkien on pakko päästä katselemaan tilannetta, jos kerran ahdistaa, eikä kuitenkaan edes löydä mitään kivaa? Tämä on niitä hetkiä, jolloin muistaa olevansa kotoisin syrjäkyliltä.

Tänään kävin kuitenkin kokeilemassa toisen lajin extreme-shoppailua. Hervannan apteekissa hieman ennen yhtätoista oli kerrankin oikein jonoa. Tähän mennessä en ollutkaan törmännyt siellä kovin moneen asiakkaaseen itseni lisäksi, mutta se johtuikin vain vääristä asiointiajoista. Järkyttävintä oli asiakaskunnan koostumus - olin jo täysin unohtanut, että täällä on muitakin asukkaita kuin opiskelijoita, laitapuolen kulkijoita ja irtolapsia. Minne nämä kaikki eläkeläiset ja lasten vanhemmat häviävät illan tullen?

Täytyykö niiden pentujen muuten kiljua niin perkeleellisesti, vaikka niillä olisikin korvatulehdus? Onko se oikeasti niin tuskallinen tila, kuin annetaan ymmärtää?

Sollen, wollen, müssen, dürfen...

Pitkällisten pohdiskelujen tuloksena olen päätynyt siihen, että merkittävä osa nykyihmisten ristiriidoista ja mielenterveydellisistä ongelmista johtuu mahdollisuudesta liittää kaksi verbiä peräkkäin. Erityisen pahoja ovat sellaiset sanat, joita ainakin kieltenopiskelussa nimitetään apuverbeiksi. Otetaanpa muutama esimerkki:

"Haluan voittaa lotossa." Mutta enpä voita, varsinkaan kun harvemmin edes muistan lotota. Harmillista.

"Minun pitää viedä roskat." Ei ei, en halua. Ulkona on kylmää ja roskis kaukana.

"Haluan murhata ihmisiä, mutta en saa.

"Voisin lukea tenttiin." No enpä lue, koska päätin sittenkin juoda kaljaa.

"Lähden kohta kävelemään koululle." Tai sitten en, vaikka aionkin.

Vähemmästäkin menee pää sekaisin, kun haluaa tehdä yhtä, mutta pitää tehdä toista, jonka sijaan voisi toisaalta tehdä kolmattakin. Palatkaamme siis aikaan, jossa kielen kehitys oli tasolla "Örgh, minä syö, öygh."

Autot hirteen!

Koska en itse pysty pukemaan tuohtumustani sanoiksi, kuvaan astuu sivupersoonani "Eläkeläismuori Etelä-Hervannasta".

"Tuleeks tää sit Hervannan sanomiin kans? Kun ei tälläsiä lokeja kukaan ihminen oikeasti lue. Niin... Mitäs mää olinkaan sanomassa? Annapa kuppi kahveeta tähän väliin.

Ai juu niin. Mää joka aamu kattelen tosta ikkunasta, kun ne autot vaan kaahaa tossa Hervannan valtaväylällä Hermian, sen teknolookiakeskuksen kohdalla, ihan kaameeta vauhtia. Joskus oon nähny, että ohittavatkin sen liikenteenjakajan väärän puolen kautta. Eihän se mitään, jos siitä kulkis vaan meitä mummoja ja jotain kansakoululaisia, mutta kun oikein ylioppilaitakin vielä, semmosia mistä tulee niitä insinöörejä. On se niin iso kunnia kulkea samaa reittiä niiden kanssa aamulenkillä.

Niin kuitenkin... Jos nää autot nyt kaahaa tästä joka aamu yhden ylioppilaan ylitse, niin nehän kohta loppuu ja kukas sitten meidän eläkkeet maksaa? Häh? Sen saisitte mulle kertoa, hyvät kaahaajaat. Menee sitten ihan hukkaan kaikki nekin rahat, mitä ollaan näitten insinöörien kouluttamiseenkin käytetty. Että miettikääs vähän sitä kaasujalkaanne! Ja jättäkää se Leiti Rosetta rauhaan, kun se on niin mukava tyttö ja käy aina kylässäkin joskus. Älykäskin vielä, ja sievä kuin sika pienenä. Sellasen päälle meinasitte tänä aamuna ajaa! Häpeäisitte! Saanko mää nyt lisää kahvia ja lähettää terveisiä naapurin Raunille? Nimim. Etelä-Hervannan eläkeläismuori"

Kylmä

Olen edelleen tavattoman huono muodostamaan mielipiteitä. Siis sellaisia oikeita, kaikista korkealentoisista asioista. Periaatteessa kaikki edellytykset sellaiseen kuitenkin löytyisi - olenhan sentään suunnattoman sivistynyt ja älykäs ja seuraan kriittisesti monia eri tiedotuskanavia, tai ainakin jotain sinnepäin. Siltikään minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa Nobel-palkituista, Lipposen sammakoista, Yhdysvaltain presidentinvaaleista tai edes Korkeasaaren paviaaneista. Siispä valitan jälleen kerran säästä.

Ensimmäiset lumihiutaleet olivat sataneet Tampereelle viikonlopun poissaoloni aikana ja ulkona on ihan pirun kylmä. Jokainen vähänkin minua tunteva ihminen tietää, että tästä seuraa loputon määrä "Mä en mee ulos koko talvena!" -kiukutteluja ja vinkunaa säätilaan sopimattomista vaatteista. Kuulostaa kummalliselta, kun kyseessä kuitenkin on henkilö, joka on lanseerannut tuttavapiiriinsä käsitteen "kesävillapaita", ja joka muutenkin asettaa selkeästi mukavuuden tyylin edelle. Silti jostain syystä en vain yksinkertaisesti suostu ostamaan vaatteita jotka a) olisivat lämpimiä b) pitäisivät vettä/lunta.

Pipoa olen tainnut pitää kerran tokaluokan jälkeen muuten kuin moottorikelkan kyydissä (ja sitäkin olen tehnyt huomattavasti enemmän ilman pipoa). Käsineitä hukkaan noin kolmet päivässä, joten sormissa on tunto enää vain muutaman ihmeen seurauksena. Villasukkia käytän ainoastaan sisällä. Syksyllä ostan syystakin, joka sitten kummallisesti muuntuu talvitakiksi, kevättakiksi ja kesätakiksi. Liukastelen lähinnä sisäkäyttöön tarkoitetuilla kengillä ympäri vuoden, minkä seurauksena nilkutan suunnilleen neljä kuukautta yhtä soittoa pienehköjen nivel- ja lihasvammojen takia. Lista on loputon.

Tietäisikö joku hyviä aivopesuloita? Ottaisin sellaisen pesuohjelman, joka saisi ostamaan ihan oikeita talvivaatteita maissa, joissa on ihan oikeasti talvi.

Uskomatonta

Ahdistavaa katsella, kun aikaisemmin järkevinä pitämäni ihmiset valuvat jonnekin uskonnollissävytteisen hölynpölyn sekaan. Juoppoa voi estää juomasta, hullut lääkitä ja narkkaritkin vieroittaa, mutta milläs vaihdat ajatukset ihmisen päästä?

Kaiken lisäksi puhuminenkin tuntuu väärältä, koska nämä ihmiset ovat nykyään onnellisempia kuin koskaan. Miksipä minä menisin siihen enää väliin sotkemaan?

Ärsyttää

Olen raivostuttava turhantarkka nipottaja ja niin edelleen, mutta nyt on pakko avautua. Kertokaapa joku, mikä on niin vaikeaa lauseissa "Jos ette ehdi harjoituksiin, niin palauttakaa tehtävät paikkaan x aikaan y mennessä." tai "Näyttäkää ne porkkanatehtävät vasta tunnin lopussa."?

Joka ainoa kerta harjoituksissa on joku, jota eivät nämä ohjeet koske, vaan sen on pakko päästä näyttämään (yleensä väärin lasketut) tehtävänsä harjoitusten alussa. Koska kyseessä on niin kiireinen ja tärkeä henkilö, assarin on tarpeellista tarkistaa jokainen tehtävä, ettei tämä maailman napa joutuisi tavallisten kuolevaisten tavoin metsästämään oikeita ratkaisuja kissojen ja koirien avulla. Siinä välillä sitten muut odottelevat pahimmassa tapauksessa puolisen tuntia aivan turhaan.

Kyllä minäkin ymmärrän, että joskus vaan sattuu päällekkäisyyksiä tai äkillisiä välttämättömiä menoja, mutta kun ne ovat ne samat henkilöt joka kerta joka paikassa. En minäkään välttämättä siellä ihan huvikseni ylimääräistä istu.

Patologinen valehtelija

Olen viettänyt viimeiset kaksi päivää YTHS:n vessassa kusemassa mukiin. Kuluuhan se aika näinkin, mutta välillä kävi kyllä mielessä, että jopa matikan luennot saattaisivat olla viihdyttävämpiä. Kaikki tämä vaiva yhden pienen virtsatietulehduksen takia.

Jostain käsittämättömästä syystä en koskaan osaa puhua hoitohenkilökunnalle totta. Sillä sekunnilla, kun istahdan tuolille ja kuulustelu alkaa, minusta tulee maailman tervein ihminen.
"Päänsärkyä?"
"Ei. (Paitsi viimeisen viikon koko ajan niin etten ole pystynyt tekemään mitään, mutta ei se sulle kuulu.)"
"Kuukautiskipuja?"
"Vähän oli joskus, mutta ei enää kun syön pillereitä. (Paitsi että ne kyllä alkoivat vasta, kun rupesin syömään ja pahentuvat koko ajan. Nooh. En viitsi valittaa turhasta.)"
"[Tähän pitkä lista oireita]?"
"Ei, ei, ei, ei mitään noista. (Noh... Yhtä ei ollut, eli enköhän mä voi kuitata kaikki ei:llä.)"

Samalla vauhdilla avioliittoni muuttuu lyhyeksi seurusteluksi ja vanhempanikin muuttavat paikkoihin, joissa eivät ole varmaan koskaan käyneetkään. Ikäni, opiskelupaikkani ja sukupuolenikin valehtelisin, jos ne eivät niitä jo tietäisi. Joskus varmaan rupean käymään terveystarkastuksissa väärennetyillä papereilla.

Matematiikkaa perunoille, osa I

Koska loputon harjoitusten laskeminen ei tee hyvää kenenkään mielenterveydelle, päätin muokata sääntöjä edes vähän aivoja säästävämmiksi.

Lady Rosetan aksioomat:
1. Ääretön ei ole kiva. Tarvittaessa ääretön voidaan korvata millä tahansa sopivan tuntuisella positiivisella kokonaisluvulla.
2. Jos laskutoimituksessa on olemassa vaara saada useampi kuin yksi vastaus, vain ensimmäinen on kiinnostava.
3. Minä lasken aina oikein. Jos joku epäilee, kyseessä on salaliitto ja syylliset tullaan tuomitsemaan Siperiaan 50 vuodeksi.
4. Jos laskin antaa eri tuloksen jokaisella yrittämällä, valitaan keskimmäinen. Kolme yritystä on tarpeeksi.
5. Jokaisen tehtävän vastaus on parillinen positiivinen kokonaisluku ykkösen ja sadan väliltä. Nolla hyväksytään, jos tehtävään on jostain syystä survottu kohdissa 1 ja 2 kiellettyjä elementtejä.
6. Jos jotain ei pystytä esittämään luvuilla, niin muuttujia kuvaavat aina kirjaimet x ja y. Useamman muuttujan tapauksessa heitetään loput vesilinnuille.
7. Yhtälöryhmässä ratkaistavia muuttujia on aina vähemmän kuin yhtälöitä.
8. Matriisit voitte tunkea perseeseenne.

Jatkoa (valitettavasti) seurannee.

Munkkikahvit

Isä Mitro on uusi esikuvani. Jostain syystä käsittämättömän sympaattista, kun lihava, kaljuuntuva, mustaan kaapuun pukeutunut olento julistaa, että "Kyllä minäkin olen seksuaalinen olento." Vaikka ukko välillä puhuu asiaakin, niin ei siitä voi tulla kuin hyvälle tuulelle.

Ulkosynnytin

Pornokauppa on näköjään keksinyt uuden värisävyn. "Cd-levyn-kimmeltävä" on varmaan ihan kuvaava, mutta kenelle tulee cd-levyistä mieleen mitään syntistä? Kuulostaa jollain omituisella tavalla samalta kuin ulkosynnyttimet.

Ja siis katselin kenkiä, kunnes jotenkin vahingossa päädyin "sellaiselle" sivustolle. Niinh!